”Lapsemme eivät tule ikinä antamaan meille anteeksi, jos epäonnistumme. Jotkut ovat alkaneet puhua suunnitelma B:stä, jos Kööpenhaminassa ei saada aikaan kunnianhimoista ilmastosopimusta, mutta suunnitelma B:tä ei ole. Meidän on yksinkertaisesti onnistuttava Kööpenhaminassa, tai edessä on vain suunnitelma F, failure.”

Näissä tunnelmissa Thaimaan pääministeri avasi viime maanantaina YK:n ilmastoneuvottelut Bangkokissa. Viestiä vahvisti tieto siitä, että samaan aikaan toisaalla joukko filippiiniläisiä räpiköi kaulaansa myöten tulvavesissä Manilan kaduilla, epätavallisen rajujen rankkasateiden jäljiltä. Ainakin 70 ihmistä on kuollut ja arviolta puoli miljoonaa (!) ihmistä menettänyt kotinsa.

Kaksivuotinen neuvottelukierros uudesta ilmastosopimuksesta on tähän mennessä tuottanut ainoastaan paksun pinon neuvottelutekstiä, johon on listattu kaikki ideat, mitä hallitusten edustajien päihin on matkan varrella sattunut pälkähtämään. Joulukuuhun mennessä teksti pitäisi runnoa ilmastosopimukseksi, joka vihdoin kääntää maailman päästöt nopeaan laskuun.

Parhaiten tilannetta kuvaa Euroopan komission puheenjohtajan Jose Barroson kommentti:

”Pöydällä oleva teksti sisältää 200 sivua, vaihtoehtojen kimaran ja hakasulkujen metsän. Jos me emme selvitä tätä sotkua, tekstistä uhkaa tulla historian pisin itsemurhaviesti.”

(Vapaasti suomennettu Guardianin haastattelusta, joka ilmestyi 25.9.)

Neuvottelijoita auttaisi, jos teollisuusmaiden ministerit viitsisivät vinkata, mihin suuntaan neuvotella. Viime viikon valtionpäämiestason kokouksiin New Yorkissa (YK) ja Pittsburghissa (G20) ladattiin paljon odotuksia, mutta siinä missä Kiinan presidentti ilmoitti maansa vähentävän päästöjään mittavasti ennustettuun kehitykseen nähden, tyytyi suurin osa teollisuusmaiden johtajista jälleen kerran lätisemään ympäripyöreitä, ja lykkäämään rahoituspäätöksiä.

Suurimman pettymyksen tuotti Barack Obama, joka piti ensimmäisen ilmastopuheensa kansainväliselle yleisölle. Retoriikka ja eleet olivat taattua Obama-laatua, mutta kun kuulijat tähtipölyn laskeuduttua katsoivat muistiinpanojaan, rivien välissä luki lähinnä ”No we can’t”. Presidentti ei ollut sanonut mitään Kööpenhaminan keskeisistä kipukohdista - teollisuusmaiden tavoitteista, rahoitussitoumuksista tai sopimuksen sitovuudesta.

Kun Yhdysvaltojen uusi ilmastosuurlähettiläs astui vaalien jälkeen ensimmäistä kertaa YK:n ilmastokokouksen puhujapönttöön ja ilmoitti ”We’re back!”, yleisö taputti ja ilma oli ainutlaatuista toivoa täynnä. Obamalle annettiin aikaa saada Yhdysvaltojen kansallinen lainsäädäntö vauhtiin ennen suurten linjausten tekemistä kansainvälisillä foorumeilla. Nyt yhden jos toisenkin kärsivällisyys alkaa kuitenkin loppua. Yhdysvallat on tarjoamassa liian vähän ja liian myöhään. Viime viikkoina Obaman edustajat ovat lisäksi alkaneet vähätellä Kööpenhaminan kokouksen merkitystä - että ehtiihän tuota myöhemminkin. Tämä ei onneksi EU:lle ja kehitysmaille käy. Obamalla onkin edessä kuumenevat paikat.

Bangkokin kokous käynnistää 70 päivän loppusuoran kohti Kööpenhaminaa. Tähän sisältyy kolme virallista YK:n neuvotteluviikkoa sekä lukuisia muita virkamies- ja ministeritason kokouksia. Voi vaan toivoa, että kehitysmaat jatkavat viime aikojen rakentavalla linjalla ja edistävät neuvottelutekstin karsimista Bangkokissa, vaikka teollisuusmaat eivät olekaan täyttäneet lupauksiaan. Muuten teollisuusmaat voivat piiloutua ”hups, aika loppui!” -verukkeen taakse Kööpenhaminassa - ikään kuin niillä ei olisi ollut jo kahta vuosikymmentä aikaa miettiä, mitä tehdä.

Voi olla, että neuvottelut eivät etene. Ilmastonmuutos kuitenkin etenee - pelottavalla ja kiihtyvällä vauhdilla. Päättäjät eivät voi muuttaa luonnontieteellistä todellisuutta, mutta ne voivat muuttaa politiikkaa. Toivottavasti Angela Merkelin vaalivoitto saa hänet tsemppaamaan myös EU:hun uutta puhtia.

Kaisa Kosonen

Kirjoitus on ilmestynyt myös 1.10.09 MTV3:n ilmastosivuilla.

No niin, puheet on nyt pidetty.

YK:n pääsihteerin ilmastohuippukokouksen  odotetuimpien puheenvuorojen kaksinkamppailu päättyi niukkaan mutta selkeään Kiinan voittoon. Vaikka sekä Kiinan presidentti Hun että yhdysvaltain presidentti Obaman puheita voi pitää tilanteen vakavuuteen nähden vähintäänkin laimeina, teki Kiinan johtaja sentään jotain konkreettisia lupauksia siitä, miten maa aikoo jatkossa terästää ilmastonmuutoksen vastaisia toimiaan.

Toki tarkat luvut siitä, mitä ‘merkittävä’ hiili-intensiteetin parantaminen vuoteen 2020 mennessä tarkoittaa, jäivät odottamaan myöhempää hetkeä. Joka tapauksessa Kiina osoitti ilmoituksellaan, että maa on valmis tekemään oman osansa ilmastonmuutoksen torjumisessa. Nyt teollisuusmaat eivät voi omien toimiensa hidastelussa vedota ainakaan Kiinan haluttomuuteen.

Loitavana puhujana tunnetun Yhdysvaltain presidentin puhe taas oli lähestulkoon kokonaan jo kuullun retoriikan toistamista: USA:n nykyisen hallinnon ilmastotoimien ylistämistä, kaikkien maiden yhteisen vastuunkannon peräänkuuluttamista sekä joustavuuden ja pragmaattisuuden korostamista.

“Jokaisen täytyy toimia kuten kykenee ja milloin kykenee.”

Kiitos Barack näistä kauniista sanoista, mutta nyt Yhdysvaltain presidentiltä olisi kaivattu todellisia tekoja ja poliittisia avauksia. Maailma vaatii hänen kertovan, kuinka se itse vastaa ilmastotieteen edellyttämällä tavalla haasteseen, kuinka se vähentää päästöjään merkittävästi jo vuoteen 2020 mennessä ja kuinka se vauhdittaa sopimuksen syntymistä Kööpenhaminassa esimerkiksi konkreettisten rahoitussitoumusten muodossa.

Ennen Obamaa puhunut Hallitustenvälisen ilmastopaneelin puheenjohtaja Pachauri muistutti, että Yhdysvaltain ja Kiinankin hyväksymä tavoite pitää lämpötilan nousu alle 2 celsiusasteen merkitsee, että maailmanlaajuisten päästöjen on käännyttävä laskuun ennen vuotta 2015. Tämän toteuttamiseen tarvitaan Yhdysvalloilta enemmän kuin vain sen muistuttamista, että kaikkien on toimittava määrätietoisesti ja että Yhdysvaltain ja Kiinan kaltaisten maiden on tuettava ilmastonmuutokselle haavoittuvimpia köyhiä maita. Kyllä, mutta paljonko tukea tarvitaan ja miten? Ja, ovatko Kiina ja sitä väestömäärään suhteutettuna noin kahdeksan kertaa rikkaampi USA tässä samalla viivalla?

Ilmastopolitiikan superviikko amerikkalaisten kotiareenalla lässähti jo heidän ensimmäiseen puheeseensa. Thanks a lot, Mister President!

Simo Kyllönen

(julkaistu 14.8. päivitetty la klo 11.58)
Bonnin ilmastokokouksen merkittävimmät tulokset eivät löydy virallisista neuvotteludokumenteista, vaan ilmapiiristä, maiden lausunnoista ja irtiotoista.

Yksiselitteistä on, että suurin neuvotteluja hankaloittava tekijä on teollisuusmaiden haluttomuus kantaa vastuutaan, joka niille historiallisten ja nykyisten päästöjensä ja vaurautensa perusteella kuuluu. Niin kauan kun teollisuusmaat eivät ole valmiita tekemään omaa, jo aiemmin sovittua osaansa, on kehitysmaaryhmä ollut haluton neuvottelemaan omien toimiensa suuruusluokasta ja luonteesta.

Teollisuusmaiden lukemattomien tyhjien lupausten valossa kehitysmaaryhmän neuvottelutaktiikka on hyvin ymmärrettävä. Nyt, kun Kööpenhaminan kokous on jo kulman takana, on siinä kuitenkin suuret riskinsä kaikkein haavoittuvimpien kehitysmaiden kannalta, sillä mitä enemmän suuret päätökset jäävät Kööpenhaminan kokouksen päätettäväksi, sitä vaikeampaa näiden maiden voi olla saada omaa ääntään kuuluviin.

Juuri päättynyt viimeinen istunto tarjosi erikoisen näytöksen siitä, miten kehitysmaiden neuvotteluryhmän rivit ovat hajoilemassa tavalla, jota ilmastoneuvotteluissa ei ole totuttu näkemään. Tällä kertaa kyse oli siitä, kuinka virallisen statuksen keskeisin neuvotteluteksti saa ja lähetäänkö sitä karsimaan vai laajentamaan uusilla ideoilla.

Intia ja Saudi-Arabia jatkoivat samalla jarruttelulinjalla, mitä ne ovat harjoittaneet koko viikon, tekemällä ehdotuksia, jotka olisivat hankaloittaneet neuvotteluprosessia ja tuoneet lisää sivuja tekstiin. Samassa istunnossa vähiten kehittyneiden maiden ryhmän puhemies Bangladesh vaati nopeaa etenemistä ja sivujen karsimista. Afrikan ranskankieliset maat puolestaan vaativat - kehitysmaaryhmän kannan vastaisesti - materiaalin kääntämistä ranskaksi, mikä antaisi tekstille samalla virallisemman aseman. Yleensä niin yhtenäisen neuvotteluryhmän eväät olivat niin levällään, että puheenjohtaja joutui pyytämään ryhmää selvittämään kantansa uudelleen.

Samaan aikaan kokoussalin ulkopuolella vähiten kehittyneet maat ja saarivaltiot julkistivat tänään tiedotteen, jossa nämä 78 maata vaativat toimia, jotka rajoittaisivat maailman keskilämpötilan nousun alle 1.5 asteen esiteolliseen aikaan verrattuna. Maailman päästöt tulisi maaryhmän mukaan kääntää laskuun vuoteen 2015 mennessä ja saada 85 % vuoden 1990 alapuolelle vuoteen 2050 mennessä. Tämä on merkittävä irtiotto kehitysmaaryhmän voimahahmojen, Kiinan ja Intian kannoista. Ne kun eivät ole suostuneet sopimaan vuoden 2050 globaalista päästövähennystavoitteesta, peläten sen vaikutuksia itselleen. Niin kauan kuin teollisuusmaiden tavoitteet ovat niin surkeita, kuin mitä ne ovat olleet, kanta on hyvin ymmärrettävä.

Nämä irtiotot ovat rohkaisevia merkkejä, sillä se kertoo siitä, että kaikkein haavoittuvimmat maat eivät suostu enää tanssimaan Kiinan ja Intian pillin tahdissa, vaan valitsevat oman tiensä. Se, millainen neuvottelutaktiikka toimii isoille maille välttämättä toimi pienimmille ja haavoittuvimmille maille.

Suurempien kehitysmaiden joukossa sillanrakentajan roolia ovat näytelleet erityisesti Meksiko, Etelä-Afrikka ja Brasilia. Etelä-Afrikka on mm. ajanut aktiivisesti lopputulosta, jossa kehitysmaiden toimet ja Yhdysvaltojen päästövähennysvelvoite sovittaisiin kansainvälisoikeudellisesti sitovan sopimuksen alle, jolloin lopputuloksena olisi todennäköisesti kaksi pöytäkirjaa - Kioton pöytäkirja ja Kööpenhaminan pöytäkirja. Tämä on ratkaisumalli, jonka me ympäristöjärjestöt esittelimme kesäkuussa. Intia on vastustanut tällaista vaihtoehtoa kiivasti. Kiina ja Saudi-Arabia ovat myös olleet vastustajien leirissä, mutta heikommalla tarmolla. Todettakoon, että kansainvälisoikeudellisesti sitovan sopimuksen merkittävimpiin vastustajiin kuuluu myös Yhdysvallat.

Näiden kolmen asian ohella neljäs kehitysmaiden rivejä tällä viikolla repinyt kysymys on ollut hiilimarkkinamekanismien tulevaisuus. Tällä hetkellä teollisuusmailla on mahdollisuus rahoittaa kehitysmaissa kompensointihankkeita, joilla ne voivat välttää vastaavat päästövähennykset kotimaassa. Tämä nk. puhtaan kehityksen mekanismi (Clean Development Mechanism) on osoittautunut huonoksi ideaksi, sillä huomattava määrä hankkeista - joidenkin arvioiden mukaan jopa enemmistö - olisi toteutunut joka tapauksessa. Näissä tapauksissa todellista kompensaatiota ei ole tapahtunut ja absoluuttiset päästöt ovat kasvaneet. Monet maat näkevätkin nyt, että mekanismia pitäisi uudistaa radikaalisti ja sen tilalle tai rinnalle pitäisi järkevämpiä vaihtoehtoja. Uudistamisideoita ovat esitelleet mm. monet pienet kehitysmaat sekä Argentiina ja Etelä-Afrikka. Kiina, joka on yksi suurimmista kompensaatiohankkeiden “isäntämaista” ei haluaisi keskustella koko asiasta - ainakaan niin kauan kuin teollisuusmaat eivät saa sovittua omista riittävän suurista päästövähennyksistään.

On tärkeää muistaa, että kehitysmaiden neuvotteluryhmä (G77 & Kiina) on hyvin heterogeeninen joukko maita, joilla on lopulta hyvin erilaiset intressit ja riskit ilmastoneuvotteluissa. Perinteisesti maat ovat kuitenkin nähneet vahvimmaksi neuvottelutaktiikakseen sen, että ryhmän kannat pysyvät yhtenäisenä. Nyt tässä linjassa alkaa näkyä selkeitä muutoksia, ja oletettavaa on, että mitä lähemmäs Kööpenhaminaa mennään, sitä enemmän erot tulevat esiin. Neuvottelujen etenemisen Kaikkein haavoittuvimpien maiden äänen kuulumisen kannalta tämä on hyvä signaali.

Kaisa Kosonen

P.S. Intian neuvottelutaktiikka puhuttaa myös maan sisällä.

Kuva Virpi Oinonen

Kun Kööpenhaminan ratkaisevaan ilmastohuippukokoukseen on enää neljä kuukautta aikaa ovat sopimustekstit yhä täysin levällään ja isoimmat kysymykset auki. Silti kiire ei juuri näkynyt Bonnin tänään päättyvässä virkamiestason valmistelukokouksessa. Edellisistä kinkereistä samalla porukalla samassa paikassa oli kulunut vain kuusi viikkoa, eivätkä tällä välin pidettyjen suurten talouksien kokousten (G8 ja MEF) ilmastolausumat juuri tuoneet suksiin luistoa.

Heinäkuussa Italiassa suuret päästäjämaat tunnistivat kahden asteen lämpötilan nousun rajaksi, jota ei pidä ylittää, jos vaarallinen ilmastonmuutos halutaan torjua. Tätä valtiojohtajat julistivat tuolloin suurina sankareina. Täällä samaiset teollisuusmaat ovat kuitenkin esitelleet edelleen vaatimattomia päästövähennysaikeitaan, joilla tuota lämpötilatavoitetta ei saavuteta. Tämä räikeä ristiriita ilmastotieteen kanssa on kirvoittanut kiivastakin keskustelua, kun muun muassa Intia teilasi kovasanaisesti Kanadan esittämän kolmen prosentin päästövähennystavoitteen ja kehotti maata etsimään kadonnutta sieluaan.

Niillä tavoitteilla ja rahoitustarjouksilla, joita teollisuusmaat ovat pistäneet pöydälle, ei ilmastokaaosta torjuta. Nyt iso kysymys onkin, mitä ennen Kööpenhaminaa voi vielä tapahtua? Nostavatko teollisuusmaat tarjouksiaan loppupeleissä, vai keskittyvätkö ne vaatimattomien tavoitteidensa viherpesuun ja vastuun vierittämiseen kehitysmaille?

Ennen Kööpenhaminan loppuhuipennusta virkamiehillä on edessään vielä kolme virkamiestason neuvotteluviikkoa, joista kaksi pidetään syys-lokakuun vaihteessa Bangkokissa ja viimeinen marraskuun alussa Barcelonassa. Sitä ennen pallo siirtyy kuitenkin valtionpäämiehille, jotka kokoontuvat YK:n pääsihteerin koolle kutsumaan yhden päivän ilmastohuippukokoukseen New Yorkiin 22. syyskuuta, mistä osa jatkaa samalla viikolla pidettävään G20-maiden talouskokoukseen Pittsburghissa.

New Yorkin kokouksessa presidenttien ja pääministerien odotetaan linjaavan selkein sanoin omat tavoitteensa Kööpenhaminan kokoukselle sekä sen, miten omalta osaltaan aikovat tehdä sen mahdolliseksi.

Uskaltaako Matti Vanhanen sanoa, että teollisuusmaiden tähänastiset neuvottelutarjoukset ovat täysin riittämättömiä torjumaan ilmastokatastrofin ja että tilanne on vakava, vai lähteekö hän viherpesun tielle?

Kaisa Kosonen

Kutsu ilmastosopimuspähkäilytilaisuuteen.

Kansainvälisen ympäristöpolitiikan areenoilla Greenpeace on yleensä sparraajan roolissa – hallitusten neuvottelijat tekevät esityksiään ja me kommentoimme ja ohjastamme, mihin suuntaan niitä kannattaisi viedä. Tarpeen tullen painostamme.  Joko järjestämme tapaamisia hallitusten edustajien kanssa neuvotteluiden tauoilla, tai pyydämme puheenvuoron neuvottelusalissa, jolloin puhuttelemme koko porukan tekemisiä kerralla. Saatammepa joskus järjestää mielenosoituksiakin.

Joskus asetelma kääntyy päälaelleen ja hallitukset pääsevät maksamaan potut pottuina, eli ruotimaan meidän esityksiämme. Näin tapahtui perjantaina täällä Bonnissa, kun Australian ja Yhdysvaltojen hallitukset isännöivät työpajaa, jossa valtioiden ilmastoneuvottelijat ottivat varaslähtöä tänään virallisesti alkavaan ilmastokokoukseen. Kaikki valtiot, jotka ovat tehneet kokonaisvaltaisempia esityksiä Kööpenhaminan ilmastosopimukseksi, oli kutsuttu esittelemään omia mallejaan. Lisäksi kutsu ropsahti meille. Sopimusluonnos (Copenhagen Treaty 1.0), jonka julkaisimme kesäkuussa yhdessä WWF:n ja neljän muun järjestön kanssa on herättänyt niin paljon mielenkiintoa, että se nostettiin yhdeksi vaihtoehdoksi.

Jokaista esitystä seurasi kaksi kommenttipuheenvuoroa ja meidän esitystämme kommentoivat Euroopan komission ja Malediivien edustajat. Kuten odottaa saattoi, esityksemme sai sekä risuja että ruusuja – täyslaidallinen molempia. Saman kohtelun saivat kaikki seitsemän muutakin esitystä - neuvottelujen keskellä kun ollaan. Komission edustajan kritiikki esittämäämme koordinointi- ja rahoitusinstituutiota kohtaan oli mitä ilmeisemmin suunnattu epäsuorasti kehitysmaille, jotka ovat tehneet saman suuntaisia esityksiä. EU kun haluaisi nojata olemassa oleviin instituutioihin, kuten Maailmanpankkiin ja sen hallinnoimaan ympäristörahastoon, mitä taas kehitysmaat eivät halua.

Se, että pääsimme esittämään sopimusluonnoksemme muiden sopimusesitysten rinnalla, antoi meille mainion lähtölaukauksen tänään alkaneeseen viiden päivän kokoukseen. Nyt voimme keskittyä yksityiskohdista vääntämiseen eri maiden kanssa. Laskeskelin, että ennen perjantain esitystämme olimme ehtineet esitellä sopimusluonnostamme jo liki 80 hallituksen edustajille erinäisten tapaamisten, työpajojen, seminaarien ja illallisesitelmien muodossa.

Neuvottelijoiden on aika siirtyä tekstin lisäysmoodista tekstin leikkausmoodiin ja yhteisymmärryksen etsimiseen. Aika on käymässä vähiin, ja ennen Bangkokissa syys-lokakuussa järjestettävää seuraavaa kokousta neuvottelutekstien on syytä supistua 300 sivusta lähemmäs viittäkymmentä, jotta sopimusluonnokseen/-iin saadaan jotain tolkkua ennen ratkaisevaa Kööpenhaminan kokousta joulukuussa.

Ja ne kaikkein isoimmat kysymykset - päästövähennysten tarve, rahoitus ja sopimuksen kansainvälisoikeudellinen sitovuus ovat edelleen levällään. Uusi-Seelanti julkisti tänään viimeisenä teollisuusmaana oman päästövähennystavoitteensa, 10-20 %, mikä tuskin juurikaan muuttaa teollisuusmaiden nykyisten tavoitteiden yhteisarvoa, joka on säälittävät 10-16 % v. 1990 tasosta v. 2020 mennessä. Näin vaatimattomilla tavoitteilla ei todellakaan solmita sopimusta, joka pitää maailman keskilämpötilan kaukana kaukana kahden asteen rajasta, jonka G8-maiden johtajat ja suurten talouksien foorumi (MEF) tunnustivat heinäkuussa vaararajaksi, jota ei tulisi ylittää.

Kansalaisjärjestöillä on edessään työntäyteinen puolivuotinen. Meidän on saatava aikaan niin iso globaali painostus, että kunnianhimon taso nousee merkittävästi Kööpenhaminaan mennessä.

Kaisa Kosonen

Allekirjoittaneen luonnoskirjasta.

Virpi

Masentavien ilmastouutisten keskellä voi tutustua Greenpeacen tekemään “tulevaisuuden numeroon” maineikkaasta International Herald Tribune -lehdestä. Kööpenhaminan suuren ilmastokokouksen jälkeen 19.12.2009  päivätty näköislehti kertoo toinen toistaan positiivisempia ilmastouutisia, joista kaikki ovat periaatteessa ihan mahdollisia tapahtumia -jos siis poliittista tahtoa löytyy.

Lehden paperiversiota jaettiin torstaina EU:n johtajille Brysselissä, te, hyvät blogin lukijat, voitte tutustua lehden nettiversioon.

Pääjuttuna on maailman johtajien Kööpenhaminassa neuvottelema vahva ilmastosopimus. Kuten monet blogin lukijat varmaan tietänevät, maailmassa ei liene ympäristöjärjestöä, jossa YK:n Kööpenhaminan suurta ilmastokokousta ei odotettaisi pelon ja toivon sekaisin tuntein.

Internationl Herald Tribunen johto ei ilahtunut lehden “pilaversiosta”. Greenpeacen pääsihteeri Gerd Leipold toivoi kuitenkin lehden ottavan näköispainoksen kohteliaisuutena.

Virpi (joka oli lehden sarjakuvapuolen avustajakunnassa)

Nyt se on laskettu. Uusimmassa Nature-tiedelehdessä julkaistu artikkeli määrittää, kuinka paljon kasvihuonekaasuja meillä on enää varaa päästellä, jos haluamme estää ilmaston katastrofaalisen lämpenemisen.

Hiilidioksidibudjetti vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle (2000-2050) on noin 1000 miljardia tonnia (Gt), josta olemme ensimmäisten yhdeksän vuoden aikana käyttäneet jo lähes kolmanneksen. Muille kaasuille on arvioitu tilaa noin 500 gigatonnin verran. Tällöin lämpötilan nousu pysyisi kahden asteen alla 75 % todennäköisyydellä.

Eli suomeksi sanottuna…

* voimme käyttää enää korkeintaan neljänneksen tunnetuista, nykyteknologialla taloudellisesti hyödynnettävistä fossiilisen energian varoista. Uusien öljyvarantojen etsimisessä ei ole järjen hiventä.

* jos päästöt pysyvät nykytasolla, on jäljellä oleva liikkumavara käytetty jo 20 vuodessa.

* jos päästöt jatkavat viime vuosien kasvutrendiä, on päästettävissä olevat päästöt tuprutettu jo paljon aiemmin, hiilidioksidin osalta noin vuoteen 2022 mennessä.

* mahdollisuus torjua vaarallinen lämpeneminen on edelleen mahdollista, mutta edellyttää käytännössä sitä, että päästöt kääntyvät laskuun reilun viiden vuoden sisällä.

* jos päästöt eivät käänny laskuun, vaan ainoastaan kasvavat hitaammin seuraavat kymmenen vuotta ovat mahdollisuudet vakavien seurauksien välttämiseen vuoden 2020  jälkeen oleellisesti heikommat.

Seuraavien kymmenen vuoden päästökehitys ratkaisee siis pitkälti sen, voimmeko hillitä lämpenemisen kohtuulliselle tasolle. Jos päästöt eivät käänny nopeaan laskuun, on jäljellä olevasta päästövarasta vuonna 2020 käytetty jo niin suuri osa, että katastrofaaliselta lämpenemiseltä vältyttäisiin enää romauttamalla päästöt epäinhimillisellä nopeudella. Jos taas saamme käänteen aikaiseksi, olemme ratkaisun polulla.

Lienee sanomattakin selvää, että Kööpenhaminan ilmastokokouksella joulukuussa ei ole varaa epäonnistua, jos päästöjen kasvu halutaan taittaa seuraavalla sopimuskaudella (2013-2017).

Tuoreessa Naturessa on monta mielenkiintoista ilmastokirjoitusta. Kannattaa lukea. Viittaamaani artikkelia koskevan, kirjoittajien itsensä laatiman kysymys-vastaus -paperin löydät täältä.

Kaisa Kosonen

Jälkikirjoitus: Mitä ihmeellistä on kahdessa asteessa?

Lämpenemisen rajoittaminen ”vain” kahteen asteeseen ennustetun neljän, tai jopa kuuden asteen sijaan, ei sinänsä takaisi ihmiskunnalle turvallista tulevaisuutta. Jo kahdella asteella maapallo olisi todennäköisesti lämpimämpi, kuin se on ollut miljooniin vuosiin. Greenpeace lähteekin siitä, ettei edes artikkelissa arvioitua hiilibudjettia tule kokonaisuudessaan käyttää, vaan vuoteen 2050 mennessä olisi globaalit päästöt leikattava 70 % sijaan niin lähelle nollaa kuin mahdollista. Näin voisimme hyvällä todennäköisyydellä pysäyttää lämpenemisen 1,5 asteeseen ja riski ylittää 2 astetta olisi puolet pienempi.

Kaksi mahdollista tulevaisuutta: punainen, jossa päästövähennyksiä ei toteuteta ja sininen, jossa päästöjä leikataan 70 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Lähde: Meinshausen et al. (2009). http://www.pik-potsdam.de/

Todd Stern Bonnin ilmastokokouksessa. Kuva: ENB News Service, IISD

Maailman valtioilla on enää 252 päivää aikaa valmistella käänteentekevää ilmastosopimusta katastrofaalisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Se on tupla tai kuitti. Jos hyvin käy, valtioiden johtajat solmivat Kööpenhaminan ilmastokokouksessa sopimuksen, joka käynnistää uusiutuvan energian vallankumouksen, lopettaa asteittain trooppisten metsien raivauksen ja kääntää maailman kasvihuonekaasupäästöt jyrkkään laskuun reilun viiden vuoden sisällä.

Jos käy huonosti, ja päästövähennystavoitteet jäävät kauas siitä, mitä tarvitaan,  voi ihmiskunta menettää viimeisen mahdollisuutensa pysäyttää lämpenemisen alle katastrofaalisen kahden asteen rajan.

Niiden kahden vuosikymmenen aikana, jona kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja on käyty, on ilmiö ehtinyt edetä niin pitkälle, ettei vähittäisistä päästövähennyksistä ole enää vastaavaa hyötyä. Leikkausten on oltava nopeita ja syviä, jotta vakavat ja peruuttamattomat seuraukset voidaan välttää. Maailman päästöt on saatava niin lähelle nollaa kuin mahdoillista vuosisadan puoliväliin mennessä, minkä vuoksi teollisuusmailta tarvitaan 40 % päästöleikkaukset jo vuoteen 2020 mennessä. Kehitysmaiden on liityttävä kerhoon nopeasti kiristyvässä tahdissa.

Kööpenhaminan kokousta valmistelevat neuvottelut jatkuvat Bonnissa seuraavien puolentoista viikon ajan. Yksi odotetuimmista puheenvuoroista kuultiin jo tänään avajaispäivänä, kun Todd Stern piti Barack Obaman hallinnon ensimmäisen puheenvuoron kahdeksan vuoden Bush-helvetin jälkeen.

Puhe oli optimistisuudessaan ja ratkaisukeskeisyydessään odotetusti täysin eri planeetalta, kuin mitä USA:ta on totuttu kuulemaan. Samalla Stern kuitenkin varoitti realismista: vaikka on pyrittävä tekemään, mikä tieteellisesti on välttämätöntä, on sopimuksen lopulta oltava myös USA:n kongressin hyväksyttävissä. Samaa viestiä Stern välitti eurooppalaisille jo perjantaina.

Obama ja kaverit, ei se nyt oikein käy, että tieteestä aletaan joustaa. USA:ltakin tarvitaan selvästi suuremmat päästövähennykset vuosikymmenessä, kuin mikä julkilausuttu tavoite nyt on. Greenpeacen tuore Energy Revolution -raportti USA:lle osoittaa, että se on myös teknistaloudellisesti mahdollista.

Obama, kyllä tekin pystytte parempaan - Kööpenhaminaan mennessä!

Kaisa Kosonen

Kaisa lassottiin kansainvälisen ilmastopolitiikan kiemuroihin.

Tarkkasilmäisimmät tuttuni huomasivatkin jo Hesarista (jonka kuvituksessa minulla oli muuten yhtä tympeä ilme kuin tässä), että tittelini on vaihtunut. Näin on näreet. Siirryin tammikuussa uusiin tehtäviin ja työskentelen nyt ilmastopoliittisena neuvonantajana - yhtenä monesta - Greenpeace Internationalin politiikan ja yritystyön yksikössä.

Olen seurannut kansainvälistä ilmastopolitiikkaa jo kymmenisen vuotta, joten olen erittäin motivoitunut uusien haasteiden edessä - pääsenhän osallistumaan ilmastopolitiikan supervuoteen paraatipaikalta. Käynnissä on tiivis kansainvälisten kokousten vuosi, joka tähtää käänteentekevän ilmastosopimuksen solmimiseen Kööpenhaminan ilmastokokouksessa joulukuussa.

Suomen ilmastorintamaa seuraaville minulla on hyviä uutisia: seuraajanani reilun kuukauden päästä aloittaa Simo Kyllönen, jolla on pitkä ja monipuolinen kokemus sekä kansainvälisestä että kotimaisesta ilmastopolitiikasta.

Työyhteisöni on nyt Amsterdamissa, mutta jatkan työskentelyä Suomen toimistosta käsin ainakin vuoden loppuun. Niinpä tulen jatkossakin kirjoittelemaan myös Suomen toimiston blogiin - toivottavasti vähän hilpeämmällä ilmeellä höystettynä.

Kaisa