Hesarin sunnuntaipalstalla on kannettu huolta siitä, että media ja päättäjät kuuntelevat liikaa ympäristöjärjestöjä. Jopas nyt jotakin. Nyt huolensa esitti geologi Toni Eerola, joka asiantuntijuudesta kirjoittaessaan unohti kertoa työskentelevänsä itse uraaninetsintäyhtiö Namuralle.
Greenpeacen delegaation jäseniä Bangkokin ilmastokokouksessa.
Ympäristönsuojelu on viime vuosina noussut jälleen kansalaisten arvoasteikossa, mikä ravistelee vanhoja arvoasetelmia. Peräti kolme neljästä suomalaisesta pitää ympäristönsuojelua tärkeämpänä kuin kilpailukykyä ja sekös vanhaan takertuvia harmittaa.
Kohti vähähiilistä ja hyvinvoivaa Suomea
Ympäristöjärjestöjen konservatiiviseksikin haukuttu näkemys on pitkään ollut, että ilmastotavoitteet voivat tukea työllisyystavoitteita. Globalisaation ja ilmastonmuutoksen myötä Suomi on joka tapauksessa isojen muutosten edessä, joten miksipä emme kääntäisi muutosvoimaa hyödyksemme ja rakentaisi sellaista vähähiilistä yhteiskuntaa, joka myös työllistää ja jolla on varaa pitää huolta kansalaisistaan.
Ja suoraan sanottuna: Jos Suomen kaltainen vauras, hyvinvoiva, kekseliäs ja korkeasti koulutettujen ihmisten maa ei löydä keinoja ja motivaatiota vähähiilisen, hyvinvoivan yhteiskunnan rakentamiseen, niin keneltä ne pitäisi löytyä?
Toisten mielestä tällainen edelläkävijäajattelu on turmiollista. Se, että EU:n ministerit viilaavat parhaillaan tavoitteita päästöjen rajoittamiseksi, uusiutuvan energian lisäämiseksi ja energiatehokkuuden parantamiseksi, on huono idea ja ympäristöjärjestöjen syytä. Esimerkiksi Eija-Riitta Korholan pääargumentti on pitkään ollut, että niin kauan kuin päästövähennystavoitteet eivät koske kaikkia maita, ei niitä tulisi asettaa. Myös uusiutuvan energian lisäysvelvoite on Korholan mielestä virhe.
EU ei ole ainoa edelläkävijä
Onneksi tällainen ajattelu on väistymässä, sillä muuten jumittaisimme kansainvälisen ilmastopolitiikan pattitilanteessa loputtomasti. Globaalin yhteistyön synnyttämiseksi jonkun on toimittava ensin ja se joku tarkoittaa väistämättä teollisuusmaita, jotka ovat vauraampia ja tuottavat henkeä kohden moninkertaisesti päästöjä kehitysmaihin nähden. Ja jotka ovat muuten luvanneet kantaa suuremman vastuun.
Edelläkävijöitä tarvitaan välttämättä, eivätkä ympäristöjärjestöt ja Euroopan ministerit onneksi ole ainoita, jotka ovat tehneet tämän saman johtopäätöksen.
Viime viikolla Kanadan parlamentin alahuone ohitti istuvan vähemmistöhallituksen vaatimattomat ilmastotavoitteet hyväksymällä lain, joka velvoittaisi 25 % päästövähennyksiin vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä, ja 80 % leikkauksiin vuoteen 2050 mennessä. Lisäksi maan suurin provinssi Ontario ilmoitti liittyvänsä sitovia päästörajoituksia kannattavien joukkoon. Pian siis kolme neljästä kanadalaisesta asuu päästörajoituksiin sitoutuneissa provinsseissa, vaikka liittohallitus jättäisi nyt äänestetyn päästövähennyslain toteuttamatta.
Myös Yhdysvalloissa kasvava joukko yrityksiä, kaupunkeja ja osavaltioita on ryhtynyt edelläkävijöiksi – ohi Bushin hallituksen. Yhteensä 23 osavaltiota valmistelee parhaillaan päästörajoituksiin perustuvia päästökauppajärjestelmiä (cap-and-trade); 27 osavaltiota on asettanut sitovia velvoitteita uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämiselle sähköntuotannossa; 28 osavaltiota on laatinut tai laatimassa ilmasto-ohjelman ja 18 osavaltiota on asettanut kaikille päästöilleen (jotkut jopa – 80 %:n leikkauksiin tähtäävät) vähennystavoitteet.
Näiden edelläkävijöiden ansiosta Yhdysvaltojen tulevan hallinnon ei tarvitse aloittaa ilmastopolitiikkaa tyhjältä pöydältä, vaan paluu kansainväliseen yhteistyöhön onnistuu helpommin. EU:n edelläkävijyys puolestaan kantaa hedelmää jo nyt, kun osavaltiot hyödyntävät EU:n päästökaupasta saatuja oppeja ja voivat näin välttää EU:n läpikäymät lastentaudit. Nämä, sekä Uudessa Seelannissa ja Australiassa valmisteilla olevat päästökauppajärjestelmät luovat pohjaa sille globaalille päästökaupalle, jota Korholakin peräänkuuluttaa. Tyhjästä globaali järjestelmä ei syntyisi.
Ilmastonsuojelu ei ole ainoa motiivi
Edelläkävijät eivät kuitenkaan ole tavoitteita asettaessaan kuunnelleet vain ympäristöjärjestöjä, vaan myös talouselämää. Toimia on perusteltu ilmastosuojelun lisäksi taloudellisilla argumenteilla. Ilmastonmuutoksen torjuminen tulee halvemmaksi kuin torjumatta jättäminen ja kun energiajärjestelmien perustavanlaatuiset muutokset ovat edessä joka tapauksessa, tulevat uusiutuva energia ja vähähiilinen teknologia avaamaan valtavia bisnesmahdollisuuksia. Tässä kilpailussa pärjännevät parhaiten ne, jotka ottavat varaslähdön.
Ympäristöjärjestöt tulevat vaatimaan niin EU:lta kuin muiltakin teollisuusmailta vielä pidemmälle meneviä toimia sekä kannusteita keskeisten kehitysmaiden saamiseksi päästövähennystalkoisiin. Ilman nopeita, teollisuusmaiden johtamia globaaleja päästövähennyksiä vaarallisen ilmastonmuutoksen välttäminen ei ole mahdollista.
Kaisa Kosonen
P.S. Kaikki kokoomuslaiset eivät ole samaa mieltä Korholan kanssa EU:n edelläkävijyydestä. Entinen ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen haluaa, että EU menisi vielä paljon pidemmälle.
P.P.S. Edellisen postaukseni jälkeen Korholat jatkoivat keskustelua HS.fi:n palstalla, mutta eivät koskaan vastanneet kysymykseeni siitä, mikä on heidän keinopakettinsa päästöjen leikkaamiseksi 30 %:lla vuoteen 2020 mennessä, jos järjestöjen esittämät keinot ovat kerran hanurista. Ministeri Lehtomäenkin mukaan Suomen tulisi jo nyt varautua tämän suuruisiin vähennyksiin.
