(julkaistu 14.8. päivitetty la klo 11.58)
Bonnin ilmastokokouksen merkittävimmät tulokset eivät löydy virallisista neuvotteludokumenteista, vaan ilmapiiristä, maiden lausunnoista ja irtiotoista.

Yksiselitteistä on, että suurin neuvotteluja hankaloittava tekijä on teollisuusmaiden haluttomuus kantaa vastuutaan, joka niille historiallisten ja nykyisten päästöjensä ja vaurautensa perusteella kuuluu. Niin kauan kun teollisuusmaat eivät ole valmiita tekemään omaa, jo aiemmin sovittua osaansa, on kehitysmaaryhmä ollut haluton neuvottelemaan omien toimiensa suuruusluokasta ja luonteesta.

Teollisuusmaiden lukemattomien tyhjien lupausten valossa kehitysmaaryhmän neuvottelutaktiikka on hyvin ymmärrettävä. Nyt, kun Kööpenhaminan kokous on jo kulman takana, on siinä kuitenkin suuret riskinsä kaikkein haavoittuvimpien kehitysmaiden kannalta, sillä mitä enemmän suuret päätökset jäävät Kööpenhaminan kokouksen päätettäväksi, sitä vaikeampaa näiden maiden voi olla saada omaa ääntään kuuluviin.

Juuri päättynyt viimeinen istunto tarjosi erikoisen näytöksen siitä, miten kehitysmaiden neuvotteluryhmän rivit ovat hajoilemassa tavalla, jota ilmastoneuvotteluissa ei ole totuttu näkemään. Tällä kertaa kyse oli siitä, kuinka virallisen statuksen keskeisin neuvotteluteksti saa ja lähetäänkö sitä karsimaan vai laajentamaan uusilla ideoilla.

Intia ja Saudi-Arabia jatkoivat samalla jarruttelulinjalla, mitä ne ovat harjoittaneet koko viikon, tekemällä ehdotuksia, jotka olisivat hankaloittaneet neuvotteluprosessia ja tuoneet lisää sivuja tekstiin. Samassa istunnossa vähiten kehittyneiden maiden ryhmän puhemies Bangladesh vaati nopeaa etenemistä ja sivujen karsimista. Afrikan ranskankieliset maat puolestaan vaativat - kehitysmaaryhmän kannan vastaisesti - materiaalin kääntämistä ranskaksi, mikä antaisi tekstille samalla virallisemman aseman. Yleensä niin yhtenäisen neuvotteluryhmän eväät olivat niin levällään, että puheenjohtaja joutui pyytämään ryhmää selvittämään kantansa uudelleen.

Samaan aikaan kokoussalin ulkopuolella vähiten kehittyneet maat ja saarivaltiot julkistivat tänään tiedotteen, jossa nämä 78 maata vaativat toimia, jotka rajoittaisivat maailman keskilämpötilan nousun alle 1.5 asteen esiteolliseen aikaan verrattuna. Maailman päästöt tulisi maaryhmän mukaan kääntää laskuun vuoteen 2015 mennessä ja saada 85 % vuoden 1990 alapuolelle vuoteen 2050 mennessä. Tämä on merkittävä irtiotto kehitysmaaryhmän voimahahmojen, Kiinan ja Intian kannoista. Ne kun eivät ole suostuneet sopimaan vuoden 2050 globaalista päästövähennystavoitteesta, peläten sen vaikutuksia itselleen. Niin kauan kuin teollisuusmaiden tavoitteet ovat niin surkeita, kuin mitä ne ovat olleet, kanta on hyvin ymmärrettävä.

Nämä irtiotot ovat rohkaisevia merkkejä, sillä se kertoo siitä, että kaikkein haavoittuvimmat maat eivät suostu enää tanssimaan Kiinan ja Intian pillin tahdissa, vaan valitsevat oman tiensä. Se, millainen neuvottelutaktiikka toimii isoille maille välttämättä toimi pienimmille ja haavoittuvimmille maille.

Suurempien kehitysmaiden joukossa sillanrakentajan roolia ovat näytelleet erityisesti Meksiko, Etelä-Afrikka ja Brasilia. Etelä-Afrikka on mm. ajanut aktiivisesti lopputulosta, jossa kehitysmaiden toimet ja Yhdysvaltojen päästövähennysvelvoite sovittaisiin kansainvälisoikeudellisesti sitovan sopimuksen alle, jolloin lopputuloksena olisi todennäköisesti kaksi pöytäkirjaa - Kioton pöytäkirja ja Kööpenhaminan pöytäkirja. Tämä on ratkaisumalli, jonka me ympäristöjärjestöt esittelimme kesäkuussa. Intia on vastustanut tällaista vaihtoehtoa kiivasti. Kiina ja Saudi-Arabia ovat myös olleet vastustajien leirissä, mutta heikommalla tarmolla. Todettakoon, että kansainvälisoikeudellisesti sitovan sopimuksen merkittävimpiin vastustajiin kuuluu myös Yhdysvallat.

Näiden kolmen asian ohella neljäs kehitysmaiden rivejä tällä viikolla repinyt kysymys on ollut hiilimarkkinamekanismien tulevaisuus. Tällä hetkellä teollisuusmailla on mahdollisuus rahoittaa kehitysmaissa kompensointihankkeita, joilla ne voivat välttää vastaavat päästövähennykset kotimaassa. Tämä nk. puhtaan kehityksen mekanismi (Clean Development Mechanism) on osoittautunut huonoksi ideaksi, sillä huomattava määrä hankkeista - joidenkin arvioiden mukaan jopa enemmistö - olisi toteutunut joka tapauksessa. Näissä tapauksissa todellista kompensaatiota ei ole tapahtunut ja absoluuttiset päästöt ovat kasvaneet. Monet maat näkevätkin nyt, että mekanismia pitäisi uudistaa radikaalisti ja sen tilalle tai rinnalle pitäisi järkevämpiä vaihtoehtoja. Uudistamisideoita ovat esitelleet mm. monet pienet kehitysmaat sekä Argentiina ja Etelä-Afrikka. Kiina, joka on yksi suurimmista kompensaatiohankkeiden “isäntämaista” ei haluaisi keskustella koko asiasta - ainakaan niin kauan kuin teollisuusmaat eivät saa sovittua omista riittävän suurista päästövähennyksistään.

On tärkeää muistaa, että kehitysmaiden neuvotteluryhmä (G77 & Kiina) on hyvin heterogeeninen joukko maita, joilla on lopulta hyvin erilaiset intressit ja riskit ilmastoneuvotteluissa. Perinteisesti maat ovat kuitenkin nähneet vahvimmaksi neuvottelutaktiikakseen sen, että ryhmän kannat pysyvät yhtenäisenä. Nyt tässä linjassa alkaa näkyä selkeitä muutoksia, ja oletettavaa on, että mitä lähemmäs Kööpenhaminaa mennään, sitä enemmän erot tulevat esiin. Neuvottelujen etenemisen Kaikkein haavoittuvimpien maiden äänen kuulumisen kannalta tämä on hyvä signaali.

Kaisa Kosonen

P.S. Intian neuvottelutaktiikka puhuttaa myös maan sisällä.

Kuva Virpi Oinonen

Kun Kööpenhaminan ratkaisevaan ilmastohuippukokoukseen on enää neljä kuukautta aikaa ovat sopimustekstit yhä täysin levällään ja isoimmat kysymykset auki. Silti kiire ei juuri näkynyt Bonnin tänään päättyvässä virkamiestason valmistelukokouksessa. Edellisistä kinkereistä samalla porukalla samassa paikassa oli kulunut vain kuusi viikkoa, eivätkä tällä välin pidettyjen suurten talouksien kokousten (G8 ja MEF) ilmastolausumat juuri tuoneet suksiin luistoa.

Heinäkuussa Italiassa suuret päästäjämaat tunnistivat kahden asteen lämpötilan nousun rajaksi, jota ei pidä ylittää, jos vaarallinen ilmastonmuutos halutaan torjua. Tätä valtiojohtajat julistivat tuolloin suurina sankareina. Täällä samaiset teollisuusmaat ovat kuitenkin esitelleet edelleen vaatimattomia päästövähennysaikeitaan, joilla tuota lämpötilatavoitetta ei saavuteta. Tämä räikeä ristiriita ilmastotieteen kanssa on kirvoittanut kiivastakin keskustelua, kun muun muassa Intia teilasi kovasanaisesti Kanadan esittämän kolmen prosentin päästövähennystavoitteen ja kehotti maata etsimään kadonnutta sieluaan.

Niillä tavoitteilla ja rahoitustarjouksilla, joita teollisuusmaat ovat pistäneet pöydälle, ei ilmastokaaosta torjuta. Nyt iso kysymys onkin, mitä ennen Kööpenhaminaa voi vielä tapahtua? Nostavatko teollisuusmaat tarjouksiaan loppupeleissä, vai keskittyvätkö ne vaatimattomien tavoitteidensa viherpesuun ja vastuun vierittämiseen kehitysmaille?

Ennen Kööpenhaminan loppuhuipennusta virkamiehillä on edessään vielä kolme virkamiestason neuvotteluviikkoa, joista kaksi pidetään syys-lokakuun vaihteessa Bangkokissa ja viimeinen marraskuun alussa Barcelonassa. Sitä ennen pallo siirtyy kuitenkin valtionpäämiehille, jotka kokoontuvat YK:n pääsihteerin koolle kutsumaan yhden päivän ilmastohuippukokoukseen New Yorkiin 22. syyskuuta, mistä osa jatkaa samalla viikolla pidettävään G20-maiden talouskokoukseen Pittsburghissa.

New Yorkin kokouksessa presidenttien ja pääministerien odotetaan linjaavan selkein sanoin omat tavoitteensa Kööpenhaminan kokoukselle sekä sen, miten omalta osaltaan aikovat tehdä sen mahdolliseksi.

Uskaltaako Matti Vanhanen sanoa, että teollisuusmaiden tähänastiset neuvottelutarjoukset ovat täysin riittämättömiä torjumaan ilmastokatastrofin ja että tilanne on vakava, vai lähteekö hän viherpesun tielle?

Kaisa Kosonen

Kuva: Virpi

Eräs suomalainen tiedotusväline kertoi aamulla, että Yhdysvallat ei osallistu käynnissä olevaan Bonnin ilmastokokoukseen. Toinen puolestaan kertoi, että teollisuusmaat olisivat sopineet 15-21 % päästövähennyksistä.

Ei pidä paikkaansa.

Yhdysvallat on täällä ja osallistuu neuvotteluihin aktiivisesti. Päästövähennyksistä ei ole sovittu mitään, teollisuusmaat ovat ainoastaan esittäneet omia neuvottelutarjouksiaan, kansallisiin suunnitelmiinsa nojaten, ja lukuisia ehtoja luetellen. Teollisuusmaiden tähänastisen ”tarjouskilpailun” keskiarvo on uutisoituakin alempi, noin 10–16 %, sillä yllä olevista luvuista puuttuu suurimman päästäjän, Yhdysvaltojen tavoite.

Nämä uutisankat ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten vaikeaselkoisia nämä ilmastoneuvottelujen käänteet ovat ulkopuolisille. Tuli mieleen muisto Balin kokouksesta, jolloin neuvottelut olivat kiihkeimmillään käynnissä, mutta Suomen mediassa kerrottiin, että kokous on päättynyt tuloksetta. Kävin tuolloin letkauttamassa silloiselle ympäristöministeri Tiilikaiselle, että turhaan täällä kokoussalissa taistelet, kun kokous on kuulemma jo loppunut. Hän kuitenkin päätti katsoa jännitysnäytelmän loppuun saakka.

YK:n ilmastosopimusta Kioton pöytäkirjoineen ei turhaan ole tituleerattu yhdeksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurimmista ameeboista, eikä tämä taida tulevaisuudessa ainakaan yksinkertaisempaan suuntaan kehittyä. Tähän prosessiin kietoutuvat ympäristöpolitiikan lisäksi talous-, kauppa-, kehitys- ja turvallisuuspoliittiset intressit – tuoden mukanaan kunkin alan historialliset vastakkainasettelut. Kaiken voimapolitiikan keskellä ääntään yrittävät saada kuuluviin heikommat ryhmät, kuten alkuperäiskansat, alavat saarivaltiot ja naisasialiike. Samalla koko sirkus pitäisi perustaa vankalle luonnontieteelliselle pohjalle. Kun kaikki nämä ryhmät, plus tiedemiehet yrittävät saada näkökulmiaan esiin, ja neuvotteluja käydään kahdessa neuvotteluryhmässä, ei ole ihmekään, jos puurot ja vellit menevät sekaisin.

Tässä vaiheessa virheellinen uutisointi ei ole vielä kovin vakavaa, mutta mitä lähemmäksi Kööpenhaminaa tullaan, sitä suuremmaksi tiedotusvälineiden rooli neuvottelutodellisuuden määrittämisessä nousee. Jokainen osapuoli tulee määrittämään neuvottelutuloksen omalta kantiltaan ja kainaloissa voipi olla erinäisiä ketunhäntiä, riippuen siitä kenen laskuun lausuntoja annetaan. On syytä toivoa, etteivät tiedemiehet ja kaikkein haavoittuvimmat kansakunnat jää tässä määrittelytaistossa pahnanpohjimmaisiksi – tai ettei niitä yritetä ostaa hiljaisiksi hyvissä ajoin.

Luonto ei neuvottele, eikä tulevilla sukupolvilla ole kokouksessa omia neuvottelijoitaan.

Kaisa Kosonen

Kutsu ilmastosopimuspähkäilytilaisuuteen.

Kansainvälisen ympäristöpolitiikan areenoilla Greenpeace on yleensä sparraajan roolissa – hallitusten neuvottelijat tekevät esityksiään ja me kommentoimme ja ohjastamme, mihin suuntaan niitä kannattaisi viedä. Tarpeen tullen painostamme.  Joko järjestämme tapaamisia hallitusten edustajien kanssa neuvotteluiden tauoilla, tai pyydämme puheenvuoron neuvottelusalissa, jolloin puhuttelemme koko porukan tekemisiä kerralla. Saatammepa joskus järjestää mielenosoituksiakin.

Joskus asetelma kääntyy päälaelleen ja hallitukset pääsevät maksamaan potut pottuina, eli ruotimaan meidän esityksiämme. Näin tapahtui perjantaina täällä Bonnissa, kun Australian ja Yhdysvaltojen hallitukset isännöivät työpajaa, jossa valtioiden ilmastoneuvottelijat ottivat varaslähtöä tänään virallisesti alkavaan ilmastokokoukseen. Kaikki valtiot, jotka ovat tehneet kokonaisvaltaisempia esityksiä Kööpenhaminan ilmastosopimukseksi, oli kutsuttu esittelemään omia mallejaan. Lisäksi kutsu ropsahti meille. Sopimusluonnos (Copenhagen Treaty 1.0), jonka julkaisimme kesäkuussa yhdessä WWF:n ja neljän muun järjestön kanssa on herättänyt niin paljon mielenkiintoa, että se nostettiin yhdeksi vaihtoehdoksi.

Jokaista esitystä seurasi kaksi kommenttipuheenvuoroa ja meidän esitystämme kommentoivat Euroopan komission ja Malediivien edustajat. Kuten odottaa saattoi, esityksemme sai sekä risuja että ruusuja – täyslaidallinen molempia. Saman kohtelun saivat kaikki seitsemän muutakin esitystä - neuvottelujen keskellä kun ollaan. Komission edustajan kritiikki esittämäämme koordinointi- ja rahoitusinstituutiota kohtaan oli mitä ilmeisemmin suunnattu epäsuorasti kehitysmaille, jotka ovat tehneet saman suuntaisia esityksiä. EU kun haluaisi nojata olemassa oleviin instituutioihin, kuten Maailmanpankkiin ja sen hallinnoimaan ympäristörahastoon, mitä taas kehitysmaat eivät halua.

Se, että pääsimme esittämään sopimusluonnoksemme muiden sopimusesitysten rinnalla, antoi meille mainion lähtölaukauksen tänään alkaneeseen viiden päivän kokoukseen. Nyt voimme keskittyä yksityiskohdista vääntämiseen eri maiden kanssa. Laskeskelin, että ennen perjantain esitystämme olimme ehtineet esitellä sopimusluonnostamme jo liki 80 hallituksen edustajille erinäisten tapaamisten, työpajojen, seminaarien ja illallisesitelmien muodossa.

Neuvottelijoiden on aika siirtyä tekstin lisäysmoodista tekstin leikkausmoodiin ja yhteisymmärryksen etsimiseen. Aika on käymässä vähiin, ja ennen Bangkokissa syys-lokakuussa järjestettävää seuraavaa kokousta neuvottelutekstien on syytä supistua 300 sivusta lähemmäs viittäkymmentä, jotta sopimusluonnokseen/-iin saadaan jotain tolkkua ennen ratkaisevaa Kööpenhaminan kokousta joulukuussa.

Ja ne kaikkein isoimmat kysymykset - päästövähennysten tarve, rahoitus ja sopimuksen kansainvälisoikeudellinen sitovuus ovat edelleen levällään. Uusi-Seelanti julkisti tänään viimeisenä teollisuusmaana oman päästövähennystavoitteensa, 10-20 %, mikä tuskin juurikaan muuttaa teollisuusmaiden nykyisten tavoitteiden yhteisarvoa, joka on säälittävät 10-16 % v. 1990 tasosta v. 2020 mennessä. Näin vaatimattomilla tavoitteilla ei todellakaan solmita sopimusta, joka pitää maailman keskilämpötilan kaukana kaukana kahden asteen rajasta, jonka G8-maiden johtajat ja suurten talouksien foorumi (MEF) tunnustivat heinäkuussa vaararajaksi, jota ei tulisi ylittää.

Kansalaisjärjestöillä on edessään työntäyteinen puolivuotinen. Meidän on saatava aikaan niin iso globaali painostus, että kunnianhimon taso nousee merkittävästi Kööpenhaminaan mennessä.

Kaisa Kosonen

Nyt se on laskettu. Uusimmassa Nature-tiedelehdessä julkaistu artikkeli määrittää, kuinka paljon kasvihuonekaasuja meillä on enää varaa päästellä, jos haluamme estää ilmaston katastrofaalisen lämpenemisen.

Hiilidioksidibudjetti vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle (2000-2050) on noin 1000 miljardia tonnia (Gt), josta olemme ensimmäisten yhdeksän vuoden aikana käyttäneet jo lähes kolmanneksen. Muille kaasuille on arvioitu tilaa noin 500 gigatonnin verran. Tällöin lämpötilan nousu pysyisi kahden asteen alla 75 % todennäköisyydellä.

Eli suomeksi sanottuna…

* voimme käyttää enää korkeintaan neljänneksen tunnetuista, nykyteknologialla taloudellisesti hyödynnettävistä fossiilisen energian varoista. Uusien öljyvarantojen etsimisessä ei ole järjen hiventä.

* jos päästöt pysyvät nykytasolla, on jäljellä oleva liikkumavara käytetty jo 20 vuodessa.

* jos päästöt jatkavat viime vuosien kasvutrendiä, on päästettävissä olevat päästöt tuprutettu jo paljon aiemmin, hiilidioksidin osalta noin vuoteen 2022 mennessä.

* mahdollisuus torjua vaarallinen lämpeneminen on edelleen mahdollista, mutta edellyttää käytännössä sitä, että päästöt kääntyvät laskuun reilun viiden vuoden sisällä.

* jos päästöt eivät käänny laskuun, vaan ainoastaan kasvavat hitaammin seuraavat kymmenen vuotta ovat mahdollisuudet vakavien seurauksien välttämiseen vuoden 2020  jälkeen oleellisesti heikommat.

Seuraavien kymmenen vuoden päästökehitys ratkaisee siis pitkälti sen, voimmeko hillitä lämpenemisen kohtuulliselle tasolle. Jos päästöt eivät käänny nopeaan laskuun, on jäljellä olevasta päästövarasta vuonna 2020 käytetty jo niin suuri osa, että katastrofaaliselta lämpenemiseltä vältyttäisiin enää romauttamalla päästöt epäinhimillisellä nopeudella. Jos taas saamme käänteen aikaiseksi, olemme ratkaisun polulla.

Lienee sanomattakin selvää, että Kööpenhaminan ilmastokokouksella joulukuussa ei ole varaa epäonnistua, jos päästöjen kasvu halutaan taittaa seuraavalla sopimuskaudella (2013-2017).

Tuoreessa Naturessa on monta mielenkiintoista ilmastokirjoitusta. Kannattaa lukea. Viittaamaani artikkelia koskevan, kirjoittajien itsensä laatiman kysymys-vastaus -paperin löydät täältä.

Kaisa Kosonen

Jälkikirjoitus: Mitä ihmeellistä on kahdessa asteessa?

Lämpenemisen rajoittaminen ”vain” kahteen asteeseen ennustetun neljän, tai jopa kuuden asteen sijaan, ei sinänsä takaisi ihmiskunnalle turvallista tulevaisuutta. Jo kahdella asteella maapallo olisi todennäköisesti lämpimämpi, kuin se on ollut miljooniin vuosiin. Greenpeace lähteekin siitä, ettei edes artikkelissa arvioitua hiilibudjettia tule kokonaisuudessaan käyttää, vaan vuoteen 2050 mennessä olisi globaalit päästöt leikattava 70 % sijaan niin lähelle nollaa kuin mahdollista. Näin voisimme hyvällä todennäköisyydellä pysäyttää lämpenemisen 1,5 asteeseen ja riski ylittää 2 astetta olisi puolet pienempi.

Kaksi mahdollista tulevaisuutta: punainen, jossa päästövähennyksiä ei toteuteta ja sininen, jossa päästöjä leikataan 70 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Lähde: Meinshausen et al. (2009). http://www.pik-potsdam.de/

Todd Stern Bonnin ilmastokokouksessa. Kuva: ENB News Service, IISD

Maailman valtioilla on enää 252 päivää aikaa valmistella käänteentekevää ilmastosopimusta katastrofaalisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Se on tupla tai kuitti. Jos hyvin käy, valtioiden johtajat solmivat Kööpenhaminan ilmastokokouksessa sopimuksen, joka käynnistää uusiutuvan energian vallankumouksen, lopettaa asteittain trooppisten metsien raivauksen ja kääntää maailman kasvihuonekaasupäästöt jyrkkään laskuun reilun viiden vuoden sisällä.

Jos käy huonosti, ja päästövähennystavoitteet jäävät kauas siitä, mitä tarvitaan,  voi ihmiskunta menettää viimeisen mahdollisuutensa pysäyttää lämpenemisen alle katastrofaalisen kahden asteen rajan.

Niiden kahden vuosikymmenen aikana, jona kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja on käyty, on ilmiö ehtinyt edetä niin pitkälle, ettei vähittäisistä päästövähennyksistä ole enää vastaavaa hyötyä. Leikkausten on oltava nopeita ja syviä, jotta vakavat ja peruuttamattomat seuraukset voidaan välttää. Maailman päästöt on saatava niin lähelle nollaa kuin mahdoillista vuosisadan puoliväliin mennessä, minkä vuoksi teollisuusmailta tarvitaan 40 % päästöleikkaukset jo vuoteen 2020 mennessä. Kehitysmaiden on liityttävä kerhoon nopeasti kiristyvässä tahdissa.

Kööpenhaminan kokousta valmistelevat neuvottelut jatkuvat Bonnissa seuraavien puolentoista viikon ajan. Yksi odotetuimmista puheenvuoroista kuultiin jo tänään avajaispäivänä, kun Todd Stern piti Barack Obaman hallinnon ensimmäisen puheenvuoron kahdeksan vuoden Bush-helvetin jälkeen.

Puhe oli optimistisuudessaan ja ratkaisukeskeisyydessään odotetusti täysin eri planeetalta, kuin mitä USA:ta on totuttu kuulemaan. Samalla Stern kuitenkin varoitti realismista: vaikka on pyrittävä tekemään, mikä tieteellisesti on välttämätöntä, on sopimuksen lopulta oltava myös USA:n kongressin hyväksyttävissä. Samaa viestiä Stern välitti eurooppalaisille jo perjantaina.

Obama ja kaverit, ei se nyt oikein käy, että tieteestä aletaan joustaa. USA:ltakin tarvitaan selvästi suuremmat päästövähennykset vuosikymmenessä, kuin mikä julkilausuttu tavoite nyt on. Greenpeacen tuore Energy Revolution -raportti USA:lle osoittaa, että se on myös teknistaloudellisesti mahdollista.

Obama, kyllä tekin pystytte parempaan - Kööpenhaminaan mennessä!

Kaisa Kosonen

Kaisa lassottiin kansainvälisen ilmastopolitiikan kiemuroihin.

Tarkkasilmäisimmät tuttuni huomasivatkin jo Hesarista (jonka kuvituksessa minulla oli muuten yhtä tympeä ilme kuin tässä), että tittelini on vaihtunut. Näin on näreet. Siirryin tammikuussa uusiin tehtäviin ja työskentelen nyt ilmastopoliittisena neuvonantajana - yhtenä monesta - Greenpeace Internationalin politiikan ja yritystyön yksikössä.

Olen seurannut kansainvälistä ilmastopolitiikkaa jo kymmenisen vuotta, joten olen erittäin motivoitunut uusien haasteiden edessä - pääsenhän osallistumaan ilmastopolitiikan supervuoteen paraatipaikalta. Käynnissä on tiivis kansainvälisten kokousten vuosi, joka tähtää käänteentekevän ilmastosopimuksen solmimiseen Kööpenhaminan ilmastokokouksessa joulukuussa.

Suomen ilmastorintamaa seuraaville minulla on hyviä uutisia: seuraajanani reilun kuukauden päästä aloittaa Simo Kyllönen, jolla on pitkä ja monipuolinen kokemus sekä kansainvälisestä että kotimaisesta ilmastopolitiikasta.

Työyhteisöni on nyt Amsterdamissa, mutta jatkan työskentelyä Suomen toimistosta käsin ainakin vuoden loppuun. Niinpä tulen jatkossakin kirjoittelemaan myös Suomen toimiston blogiin - toivottavasti vähän hilpeämmällä ilmeellä höystettynä.

Kaisa

Kello on 3.01 perjantain ja lauantain välisenä yönä ja Poznanin ilmastokokous on juuri päättynyt. YK:n ilmastokokoukset tuppaavat päättymään aina aamuyöllä.

Ja mitä kokouksessa saavutettiin? Kehitysmaiden sopeutumisrahasto käynnistettiin (taas), vuodelle 2009 sovittiin työohjelma ja uuden sopimuksen rustaamisessa päätettiin siirtyä ideointi- ja rupatteluvaiheesta varsinaisiin neuvotteluihin sopimustekstistä. Virkamies luettelisi mielellään myös joukon asiakohtia, joissa pilkun paikkaa siirrettiin toiseen.

Eikö tämän kaiken olisi voinut sopia sähköpostitse? Pitikö tosiaan lennättää 11 000 ihmistä kahdeksi viikoksi Puolaan sopimaan työohjelmasta tulevalle vuodelle?*

Sitä sopii kyllä kysyä. Mutta vastaus on silti yksiselitteinen: uutta, maailman energiajärjestelmän mullistuksen käynnistävää, ja trooppista metsäkatoa hillitsevää ilmastosopimusta ei solmita yhdessä kokouksessa tai sähköpostinvaihdolla. Edessä on vielä kuudesta kahdeksaan viikkoa virkamiespainia (3-4 kokousta) ennen ratkaisevaa Kööpenhaminan kokousta joulukuussa 2009.

Mutta Poznanissa rokkitähden elkein vieraillut Al Gore on oikeassa: ”We are able to do it. We have to do it. And we will do it.” **

Hänellä oli myös toinen erittäin painava viesti: poliittinen tahto on edelleen osittain hukassa, mikä kävi ilmi jälleen Poznanissa (ja EU:n päättäessä ilmastopaketistaan). Ensi vuonna tarvitaan ennennäkemättömän laajaa ja päättäväistä kansalaistoimintaa eri puolilla maailmaa, jotta ministereille ei jää mahdollisuutta olla tekemättä riittävän kunnianhimoisia päätöksiä Kööpenhaminassa.

Goren mukaan suuret muutokset eivät tule olemaan helppoja. Joskus ne vaativat kyvyttömien päättäjien syrjäyttämistä. Mutta amerikkalaisilla on viesti maailmalle: Yes we can!

Kaisa Kosonen

* = Minä ja luonnonsuojeluliiton kollegani Leo Stranius kapinoimme lentosirkusta vastaan suuntaamalla tänään juna-bussi-lautta yhdistelmällä kohti Suomea.

** = Lainaus on ulkomuistista, eikä siis ehkä ihan sanatarkka.

Kuuntelin tänään (torstaina) Poznanin ilmastokokouksessa ministereiden puheenvuoroja ”jaetusta visiosta” eli siitä, mihin tulevan ilmastosopimuksen pitäisi oikeastaan tähdätä ja millä periaatteilla. Etelä-Afrikka piti hyvin rakentavan puheenvuoron korostaen, että teollisuusmaat ja kehitysmaat ovat samassa veneessä ja että kaikilta tultaisiin tarvitsemaan toimia. Ranska muistutti, että olemme nyt kehityspolulla, joka on ylittänyt tutkijoiden pahimmat ennusteet. Useampi ministeri totesi, että talouskriisiä ei saa nähdä syynä toimien hidastelulle, vaan mahdollisuutena puhtaan kasvun luomiselle.

Mieleen jäävimmän puheenvuoron piti kuitenkin epäilemättä Panama. Ministeriltä nimittäin paloi päre. Katselin hämmästyneenä, kun sopeutumisrahaston käynnistämisvaikeuksista puhunut ministeri korotti vähitellen ääntään ja lopulta huusi. Itse kuulin kuulokkeistani vain englanniksi käännetyn version (kääntäjä pysyi hillittynä kuin puolalainen dubbaaja), mutta luulen, että alkuperäisestä vapaasti suomennettuna lausunnon viesti olisi varmaan mennyt jotenkin näin: On se nyt ***tana ettei yhtä sopeutumisrahastoa saada pystyyn! Me ollaan ***kele kärsitty tänä vuonna neljä äärimmäistä sääilmiötä.

Tämän puheenvuoron jälkeen EU-maat eivät sitten oikeastaan muusta puhuneetkaan kuin kehitysmaiden sopeutumistoimien tukemisen tärkeydestä.

Vaan puheet eivät nyt riitä. Kehitysmaat haluavat, että jo aiemmin sovittu sopeutumisrahasto saadaan Poznanissa vihdoin käynnistettyä ja rahat virtamaamaan. Saa nähdä, löytävätkö teollisuus- ja kehitysmaat yhteisen näkemyksen juridisista järjestelyistä ja siitä, ohjataanko rahastoon tuloja uusista mekanismeista.

Mutta vielä puheista. YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon piti nimittäin erinomaisen puheen. Hän korosti, että ilmastokriisi on paljon vakavampi asia kuin talouskriisi. Toisaalta hän korosti energiajärjestelmän muutoksen luomia mahdollisuuksia ja peräänkuulutti uudenlaista globaalia solidaarisuutta. Hän myös osoitti painavan viestin EU:lle muistuttaen, että EU:n päätöksillä (loppusuoralla oleva energiapaketti) on merkitystä koko maailmalle.

Paula Lehtomäki peräänkuulutti omassa puheenvuorossaan puhtaan teknologian vallankumousta. Kas kun sattui! Mehän esittelemme ensi keskiviikkona Suomessa Energy [r]evolution -skenaariotamme, joka on Greenpeace Internationalin ja Euroopan uusiutuvan energian teollisuuden yhteinen globaali energiavisio. Kävinkin ministerin puheen jälkeen kehaisemassa häntä hyvästä sloganista ja muistuttamassa tilaisuudestamme.

Kaisa Kosonen

Euroopan unioni on ollut perinteisesti kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa se osapuoli, joka on määritellyt neuvottelujen kunnianhimon tason – ainakin teollisuusmaiden osalta. Poznanin ilmastokokousta varten EU on jopa painattanut tukun esitteitä, joissa kerrotaan, miten EU ”johtaa toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi”.

Nyt johtajalla on kuitenkin kompassi sekaisin. Yhteisön piti näyttää omilla ilmasto- ja energiatavoitteillaan mallia siitä, miten vaarallista ilmastonmuutosta torjutaan. Nyt, kun niin kutsuttu energiapaketti alkaa olla sitomista vaille valmis, on EU näyttänytkin mallia siitä, miten lupaukset vesitetään ja oman teollisuuden lyhytnäköinen suojelu asetetaan ilmastonmuutoksen torjumisen edelle.

Poznanissa pelätään, että jolleivät EU:n pääministerit ensi viikon huippukokouksessaan paikkaa paketin reikiä, tulee se hankaloittamaan myös Barack Obaman elämää. Miten perustella Yhdysvaltain teollisuudelle päästökauppajärjestelmä, jossa kokonaispäästöjen katto asetetaan niukaksi eikä ilmaisia päästöoikeuksia jaeta, jos EU vesittää oman tavoitteensa ja jakelee ilmaisia päästöoikeuksia joka ilmansuuntaan?

Jos kotirintamalla tökkii, eivät EU:n sukset luista Poznanissakaan. Teknologiaa ja rahoitusta koskeviin neuvotteluihin on tultu taas takki auki hokemaan vanhoja korulauseita ilman mitään konkreettisia esityksiä. Pankkien pelastamiseksi rahaa on löytynyt poskettomia summia hetkessä, mutta ilmastonsuojeluun sitä ei meinaa löytyä millään, vaikka mietintäajasta ei ole ollut pulaa. Kehitysmailta alkaa kärsivällisyys loppua, eikä suotta.

Vanhanen ja kumppanit, yrittäkäähän nyt herran tähden ryhdistäytyä ennen ensi viikon huippukokoustanne!

Kaisa Kosonen

P.S. Venezuela ihmetteli yhdessä istunnossa sitä, miten teollisuusmaat pystyvät puhumaan ilmastonmuutoksesta ihmiskunnan vakavimpana uhkana, mutta eivät pysty löytämään sen torjumiseen rahaa: Pankeille luvattiin hetkessä 300 kertaa enemmän rahaa kuin, mitä kehitysmaille on saatu kasaan ilmastonmuutoksen torjumiseen ja sopeutumiseen. Hyvin sanottu.