- päästöjä on määrä leikata 20 – 30 %

- uusiutuvien energialähteiden osuus nostetaan viidennekseen vuoteen 2020 mennessä

- päästökauppajärjestelmään tulee parannuksia, jotka tehostavat saastuttaja maksaa -periaatetta ja vähentävät yritysten ansiottomia voittoja sekä luovat yhteisen pelikentän eri teollisuuden aloille Euroopan tasolla. Näitä parannuksia päästökaupan korjaamiseksi on kilvan peräänkuulutettu.

Eikä maksa paljoa: noin kolme euroa per nenä viikossa, arvioi komissio. Tämä on noin viidennes siitä summasta, minkä me suomalaiset veronmaksajat maksamme Stakesin arvion mukaan vuosittain runsaan alkoholinkäytön yhteiskunnallemme aiheuttamina suorina ja välillisinä kustannuksina. Asian voi ajatella myös näin: Sen sijaan, että Euroopan BKT kasvaisi vuoteen 2020 mennessä 38 %, se kasvaakin ”vain” 37,5 %.

Todellisuudessa arviot kustannuksista ja hyödyistä tulevat muuttumaan vielä moneen kertaan, sillä on selvää, ettei EU tule jäämään yksin toimiensa kanssa, vaan myös EU:n teollisuuden kilpailijat ovat tulossa mukaan päästövähennyksiin. Tällöin toisaalta myös EU:n todelliset päästövähennykset tulevat olemaan suuremmat.

Tavoitteita tullaan kiristämään jo lähiaikoina

Vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta komission esittämä paketti on kyllä hyvä avaus, mutta silti riittämätön. Esityksiin on porattu teollisuuden painostuksesta lukuisia reikiä, jotka vesittävät paketin ilmastohyötyjä. Kokonaispäästötavoitetta on leikattu 10 prosenttiyksiköllä, päästökaupan piiriin kuuluva teollisuus kokonaisuudessaan tulee saamaan edelleen runsaasti ilmaisia päästöoikeuksia (ilmainen jako voi olla perusteltua tietyille raskaan teollisuuden aloille, mutta ei suinkaan kaikille) ja niin yritykset kuin valtiotkin voivat välttää kotimaisia päästövähennyksiä hankkimalla halpoja päästöoikeuksia EU:n ulkopuolelta.

Ympäristöjärjestöjen lisäksi pettymyksensä päästövähennysten vaatimattomuuteen on esittänyt mm. IPCC:n puheenjohtaja Rajendra Pachauri, joka kuvasi maailman talousfoorumin kokouksessa Davosissa 20 % päästövähennystavoitetta riittämättömäksi.

”kohtuutonta”, ”mahdotonta”, ”hurjaa”

Teollisuuden saamista myönnytyksistä ja Suomen lisäksi saamasta erityiskohtelusta huolimatta suomalaisen teollisuuden ja elinkeinoelämän reaktiot komission energiapakettiin noudattivat tuttua retoriikkaa:

Teknologiateollisuuden mielestä Suomen uusiutuvan energian tavoite on ”mahdoton” ja päästökauppa tulee nostamaan sähkön hintaa ”kohtuuttomasti”; Elinkeinoelämän keskusliiton mukaan nyt tehdään ”tehotonta ilmastopolitiikkaa hurjilla kustannuksilla” ja Rakennusteollisuus vastustaa ”kaikilta osin” päästöoikeuksien maksullista jakoa.

Omaa luokkaansa oli kuitenkin Suomen yrittäjien tiedote, joka osoitti, ettei pulju ollut ymmärtänyt, mistä uusiutuvan energian tavoitteessa on kyse. Tiedotteessa menivät perustermitkin iloisesti sekaisin (tiedoksi Risto, että vesi- ja tuulivoima eivät ole bioenergiaa), mutta silti yrittäjät tiesivät kertoa, että komission päätös on ”raskas Suomen kansantaloudelle” ja ”kaventaa kuluttajien ostovoimaa”.

De ja vu

Kupletin juoni on ympäristöpolitiikalle tyypillinen. Teollisuus vastustaa rajoituksia, jos ne eivät koske heti myös kaikkia mahdollisia kilpailijoita. Sama ilmiö nähtiin esimerkiksi aikanaan, kun Yhdysvallat rajoitti otsonikehää tuhoavien CFC-yhdisteiden käyttöä ennen Eurooppaa. Yhdysvaltojen yritykset vastustivat rajoituksia ensin kiivaasti väittäen, että yhdisteiden korvaaminen olisi kallista ja jopa mahdotonta. Kulissien takana ne kuitenkin käynnistivät tutkimus- ja kehitystyön vaihtoehtojen löytämiseksi, joten siinä vaiheessa, kun myös eurooppalaiset yritykset joutuivat rajoitusten piiriin, olivat Yhdysvaltojen yritykset jo kaukana edellä vaihtoehtojen kehittämisessä ja teollistamisessa.

Myös vuoden 2008 Suomessa yritykset tietävät retoriikkansa takana, että suuret muutokset ovat edessä joka tapauksessa, ja ettei EU tule jäämään yksin päästörajoitustensa kautta. Esimerkiksi Kiinan hallitus on asettanut jo nyt kunnianhimoisia tavoitteita ja toimia uusiutuvalle energialle sekä energiatehokkuuden ja tehtaiden ympäristövaikutusten parantamiselle, ja Yhdysvaltain suuret monikansalliset yritykset vaativat maalle sitovia päästökattoja ja päästökauppaa.

Rajoitukset voivatkin tuoda eurooppalaiselle teollisuudelle kustannusten sijaan mahdollisuuksia synnyttämällä ilmastoystävälliselle teknologialle vakaan kysynnän ja haastamalla yritykset innovaatiokilpaan.

Nyt siis vaan pyörät ja myllyt pyörimään! Tuulivoimateollisuuden kilpajuoksussa olemme jo jääneet Euroopan johtomaista jälkeen, ja tuhannet työpaikat uhkaavat valua sivu suun, mutta ehkäpä voimme suomalaisella sisulla vielä kiriä niitä kiinni.

Kaisa Kosonen

P.S. Ilmastonmuutoksen torjumiseen käytettävät rahat eivät katoa kankkulan kaivoon, vaan ne ovat sijoitus turvallisempaan tulevaisuuteen, puhtaampaan teknologiaan ja uusiin työpaikkoihin. Mikäli ilmastonmuutosta ei torjuta, olisivat kustannukset moninkertaiset – eikä silloin puhuttaisi enää ostovoiman kaventumisesta tai työpaikkojen menetyksestä, vaan ihmishenkien, kotien ja rahassa mittaamattomien luonnonarvojen menetyksestä.

Kaisa Kosonen

Monesti tuntuu, että ilmastonmuutoksen torjuminen on itsestään selvä asia, jokainen jolla on sydän ja aivot kannattaa sitä. Mutta sitten etujärjestöt astuvat kuvaan…

Suuria energiafirmoja edustavalla Energiateollisuus ry:llä on viimeaikoina mennyt lujaa. EU:n uusiutuvan energian tavoitteesta pitäisi luopua, uusiutuvan energian osuutta Suomen energiantuotannosta voidaan nostaa 15 vuoden aikana korkeintaan 4 prosenttiyksikköä, Suomen ei pitäisi edelleenkään ottaa käyttöön uusiutuvaa energiaa tukevaa takuuhintajärjestelmää (STT 14.12.), Suomen kasvihuonekaasupäästöt olisivat 10 % alhaisemmat, jos viides ydinvoimala olisi rakennettu 1990-luvulla (Suomen Kuvalehti viime viikolla)… aiemmin järjestö ehti myös julistaa, että Suomelle sopiva päästövähennystavoite olisi 5-8 % vuoteen 2020 mennessä, kun teollisuusmaiden pitää keskimäärin vähentää 30 %. Takuuhintajärjestelmä kelpasi hyvin silloin, kun se luotiin turpeelle, ilmastopäästöiltään saastuttavimmalle Suomessa käytettävälle energialähteelle, mutta kun sitä ehdotetaan uusiutuville energialähteille, on kellossa toinen ääni.

Energiateollisuuden linjaukset ovat täysin johdonmukaisia: se puolustaa jäsentensä, suurten energiafirmojen etua. Takuuhintajärjestelmä mahdollistaisi uusien, riippumattomien uusiutuvan energian tuottajien tulon markkinoille, mikä vähentäisi nykyisten firmojen mahdollisuuksia manipuloida sähkömarkkinoita ja olisi siten sähkön kuluttajien etu. Siksi sitä kannattaa vastustaa. Turpeen ja ydinvoiman tukeminen taas on energiajättien omissa intresseissä, vaikka se tekeekin ilmastopäästöille ja uusiutuvalle energialle asetettujen tavoitteiden täyttämisen vaikeammaksi ja kalliimmaksi yhteiskunnalle.

Energiateollisuuden usko ydinvoimaan vaikuttaa rajattomalta. Olkiluoto 3 on vuosia myöhässä ja tulee kaksi miljardia euroa kalliimmaksi kuin alun perin arvioitiin. Lisäksi myöhästyminen maksaa sähkön käyttäjille 3 miljardia euroa, eli 600 euroa jokaista suomalaista kohti. Jos ydinvoimala olisi alun perin jätetty rakentamatta, niin investoinnit olisivat suuntautuneet muuhun sähköntuotantoon, suurelta osin uusiutuviin. Ne olisivat valmistuneet ajoissa ja tulleet todellisuudessa halvemmiksi kuin Olkiluodon toilailut. Tällä kertaa pääosan mokailujen kuluista maksavat ranskalaiset veronmaksajat, mutta uusissa ydinvoimalahankkeissa näin ei olisi.

Energiateollisuuden itsensä teettämä raportti uusiutuvan energian edistämisestä Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Yllättäen nämä kohdat eivät päätyneet järjestön tiedotteisiin:

”Tuulivoiman potentiaali muodostaa lähes puolet koko uusiutuvan sähkön lisäyspotentiaalista vuoteen 2020 mennessä ja se on siten keskeisessä roolissa uusiutuvan energian käytön lisäämisessä Suomen sähköntuotannossa. […] Suomen regulaatio- ja tukiympäristö on ollut tuulivoiman kannalta kansainväliseen tasoon nähden poikkeuksellisen heikko. […] Mikäli uusiutuvan energian lisäyspotentiaalista vuoteen 2020 halutaan saada käyttöön merkittävä osa, on tuulivoiman investointiedellytyksiin tultava Suomessa huomattava muutos.”

Takuuhinta- eli tariffijärjestelmästä raportti toteaa:

”Tariffijärjestelmistä on seurannut […] pienten riippumattomien tuottajien lisääntyminen sähkömarkkinoilla. […]. Esimerkiksi Saksassa tariffijärjestelmä on kannustanut paikalliseen ja pienimuotoiseen tuulivoimaomistukseen. […] Tanskassa 85 % maalle rakennetusta tuulivoimakapasiteetista on yksityishenkilöiden omistuksessa.”

Lauri Myllyvirta