Tiedotusvälineet ovat eilen ja tänään tehneet ison numeron siitä, että Obama myönsi kahdeksan miljardin dollarin lainatakuut kahdelle n. 1200 MW:n ydinreaktorille. Episodi osoittaa lähinnä sen, että jo kymmenen vuotta puuhattu ydinvoimaohjelma on edelleen lähtökuopissaan ja sen hinta on paisunut taivaisiin. Kukaan ei tule rakentamaan reaktoreita ilman massiivisia julkisia tukia.

Yhdysvallat aloitti vuonna 2001 ydinvoimarakentamisen käynnistämiseen tähtäävän ohjelmansa, nimeltään Nuclear 2010. Se tarjosi valikoiman julkisia tukia yhtiöille, jotka rakentaisivat puolenkymmentä demonstraatiolaitosta. Kaksi tärkeintä tukimuotoa olivat lainatakuut sekä tuotantotuki ensimmäisten laitosten tuottamalle ydinsähkölle, suuruudeltaan 18 dollaria/MWh (sähkön tyypillinen myyntihinta on 50 dollaria/MWh).

Lainatakuiden oli tarkoitus kattaa noin 40 % reaktorien rakennuskustannuksista. Tuohon aikaan ydinvoimateollisuus ennusti luottavaisesti, että uusien reaktorimallien rakennuskustannukset olisivat noin 1000 $/kW, eli Olkiluoto 3:n kokoinen laitos maksaisi 1,6 miljardia dollaria. 5-6 uuden reaktorin rakentamiseen tarvittavat lainatakuut olisivat siis suuruudeltaan 3-4 miljardia dollaria.

Vuoteen 2008 mennessä Yhdysvalloissa ei ollut rakenteilla yhtään laitosta, mutta suunnitteilla oli 15 reaktoria. Ydinreaktorien toimittajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella odotetut rakennuskustannukset olivat 5000 $/kW. Sähköyhtiöt ja pankit olivat viestittäneet, että lainatakuiden määrä ei ollut riittävä lainojen saamiseen ja ne onnistuivat lobbaamaan lainatakuiden määräksi 100 prosenttia lainarahasta ja 80 prosenttia kokonaiskustannuksista. Ohjelman toteuttamiseksi tarvittavien lainatakuiden määrä oli noussut 90 miljardiin. Sen jälkeen valtavat julkiset tuet kasvattivat suunnitteilla olevien hankkeiden määrän 31:een.

Bush kasvatti lainatakuiden määrää budjetissa 18 miljardiin dollariin ja nyt Obama on luvannut kasvattaa sen 55 miljardiin, jos republikaanit tukevat ilmastolainsäädäntöä senaatissa. Kyse on siis ydin- ja hiilivoimasta pitävien republikaanien suostuttelusta edes vaatimattomien päästötavoitteiden taakse.

Eilen myönnetyt lainatakuut saavassa Southern Co:n hankkeessa kustannukset ovat 6000 $/kW.

Kongressin budjettitoimisto arvioi, että liittovaltiolla on ydinvoimahankkeissa 50 prosentin riski joutua maksumieheksi.

Obaman 55 miljardin dollarin lainatakuupaketti riittää siis alle 10 reaktorin rakentamiseen ja voi tulla maksamaan veronmaksajille 10-30 miljardia dollaria (jos 25-50 % yrityksistä joutuu maksuvaikeuksiin). Kustannusarviot ovat viisinkertaistuneet viimeisten 10 vuoden aikana ja reaktoria kohden tarvittavien lainatakuiden määrä on kymmenkertaistunut.

Reaktorimallien turvallisuustarkastelu on edelleen kesken. Ensimmäisten reaktorien rakentaminen alkaa aikaisintaan 2012 ja todelliset ongelmat alkanevat vasta sen jälkeen.

Vertailun vuoksi: ydinvoimaohjelman aloittamisen, vuoden 2001, jälkeen USA:ssa on asennettu 31 000 MW tuulivoimaa - vastaten sähköntuotannoltaan kuutta Olkiluoto 3:sta. Vaikka vuosittain asennettava tuulivoiman määrä ei enää kasvaisi, vuoteen 2020 mennessä ehdittäisiin asentaa 120 000 MW, eli 25 kertaa Olkiluoto 3:n verran. Tähän mennessä saadaan rakennettua korkeintaan muutama ydinreaktori.

Lauri Myllyvirta

As everyone knows, when world leaders run for their private jets, we were not left with a fair, ambitious and binding climate deal, not even a clear decision to come up with one. The world had hoped and expected the US to join the fight, but Obama’s contribution amounted more to sending the resistance some warm clothes.

It is inexcusable and incomprehensible that all of the the world’s significant heads of state together could not muster more than an empty declaration. We were promised 120 world leaders - with few exceptions, we got petty politicians instead.

Good things did come out of Copenhagen, however:

• Acute awareness that countries’, especially developed countries’ current emission reduction pledges are woefully inadequate.
• Recognition that massive amounts of funding and protection of tropical forest are crucial
• Clear message to Obama that it takes more than a change in rhetoric to truly end the Bush era
• Making climate change a head-of-state-level issue
• Vulnerable countries finding their voice
• Above all: a wider, more determined, stronger global movement. The reason why I am truly optimistic after all this are the inspiring and committed people of all continents, all colors of skin, all walks of life - as well as the interest groups from trade unions to development groups and companies - I saw in Copenhagen calling for action. I can’t wait to see what we will get done next year.

To all decision-makers who still drag their heels, I have only one thing to say: Stop wasting your time and ours. You can stand in the way if you like, but you will get run over. You can only embarrass yourself, we can only win.

Lauri Myllyvirta

Kun presidentti Kennedy ilmoitti, että amerikkalainen kävelee kuun kamaralla, teknologiaa tuon tavoitteen saavuttamiseen ei ollut vielä olemassa. Ja silti, ei mennyt kuin vuosia kun amerikkalainen astui kuun kamaralle.

Missä on tuo poliittinen johtajuus nyt, kun pitäisi tavoitella maailman pelastamista ilmastokatastrofilta. Miksi teknologian puute on tekosyy laskea tavoitteidemme kunnianhimoa?

Tällaisin kysymyksin evästi Malediivien presidentti Mohamed Nasheed amerikkalaista kolleegaansa Barack Obamaa Kööpenhaminan kokoukseen.

Vetoavassa kirjeessään Obamalle Greenpeacen pääsihteeri Kumi Naidoo puolestaan muistuttaa Obamaa kampanjansa aikana usein lainaamistaan Martin Luther Kingin sanoista:”The fierce urgency of now.”

Kööpenhaminassa Obama voi astua noiden historian johtajien saappaisiin, tai sitten osoittautua vain suurten sanojen poliitikoksi.

Simo

Meidän Truls (mutta kuka on tuo mies taka-alalla?)

Greenpeacen toimistot ympäri maailmaa kampanjoivat nyt täydellä teholla niin kulissien takana kuin niiden edessäkin, jotta Kööpenhaminasta ei tule synonyymiä epäonnistumiselle.

Ilmastokokouksesta tuleva informaatio- ja kuvavirta on valtava, mutta joskus esiin nousee  yksi ainoa kuva, joka tiivistää aika paljon. Yllä on Oslon toimistomme pomo Truls Gulowsen, joka hankkiutui Nobelin rauhanpalkinnon jakotilaisuuteen varmistaakseen etteivät ilmastoviesti ja Kööpenhaminassa meneillään oleva kokous unohtuisi seremonioiden keskellä. Trulsin tempauksesta voi lukea norjalaislehti Dagbladetista (Google käännös englanniksi).

Virpi

Ehkä maailman tärkeimmän kokouksen avaussanat ovat vajaan viikon päässä. Kun maailman johtajat saapuvat Kööpenhaminan lentoasemalle tervehtii heitä seinämainoksissa joukko tutunoloisia hahmoja…

Greenpeacen ja TckTckTck -koalition mainoskampanja levittäytyy myös ilmastoneuvottelijoiden käyttämien lentoyhtiöiden omiin lehtiin (niihin jotka löytyvät lentokoneiden selkänojien taskuista).

Christian Åslundin ottamat kuvat voit ladata korkearesoluutioisina  täältä.

Barack Obama -odotukset olivat korkealla, mutta onko Obamasta ilmastojohtajaksi?

Kanadan pääministeri Stephen Harper. Kanada on öljyhiekkaseikkailuineen vetänyt maansa ilmastonmuutoksen torjunnan pohjasakkiin.

Saksan liittokansleri Angela Merkel. Ajaako ilmaston vai oman autoteollisuuden etuja -kas siinä pulma.

Kööpenhaminassa tärkeässä roolissa on sademetsien suojelu, sillä ne sitovat paljon hiiltä. Mitä tekee Brasilian presidentti Lula, jonka maassa metsää kaatuu kuin heinää?

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on ydinvoimamiehiä. Onhan maassa maailmanlaajuisia ydinvoimalasopimuksia kärkkyvä valtionyritys.

Britannian pääministeri Gordon Brown on halunnut profiloitua köyhien maiden puolestapuhujana. Miten näkyy puhe käytännön teoissa?

Virpi

”Lapsemme eivät tule ikinä antamaan meille anteeksi, jos epäonnistumme. Jotkut ovat alkaneet puhua suunnitelma B:stä, jos Kööpenhaminassa ei saada aikaan kunnianhimoista ilmastosopimusta, mutta suunnitelma B:tä ei ole. Meidän on yksinkertaisesti onnistuttava Kööpenhaminassa, tai edessä on vain suunnitelma F, failure.”

Näissä tunnelmissa Thaimaan pääministeri avasi viime maanantaina YK:n ilmastoneuvottelut Bangkokissa. Viestiä vahvisti tieto siitä, että samaan aikaan toisaalla joukko filippiiniläisiä räpiköi kaulaansa myöten tulvavesissä Manilan kaduilla, epätavallisen rajujen rankkasateiden jäljiltä. Ainakin 70 ihmistä on kuollut ja arviolta puoli miljoonaa (!) ihmistä menettänyt kotinsa.

Kaksivuotinen neuvottelukierros uudesta ilmastosopimuksesta on tähän mennessä tuottanut ainoastaan paksun pinon neuvottelutekstiä, johon on listattu kaikki ideat, mitä hallitusten edustajien päihin on matkan varrella sattunut pälkähtämään. Joulukuuhun mennessä teksti pitäisi runnoa ilmastosopimukseksi, joka vihdoin kääntää maailman päästöt nopeaan laskuun.

Parhaiten tilannetta kuvaa Euroopan komission puheenjohtajan Jose Barroson kommentti:

”Pöydällä oleva teksti sisältää 200 sivua, vaihtoehtojen kimaran ja hakasulkujen metsän. Jos me emme selvitä tätä sotkua, tekstistä uhkaa tulla historian pisin itsemurhaviesti.”

(Vapaasti suomennettu Guardianin haastattelusta, joka ilmestyi 25.9.)

Neuvottelijoita auttaisi, jos teollisuusmaiden ministerit viitsisivät vinkata, mihin suuntaan neuvotella. Viime viikon valtionpäämiestason kokouksiin New Yorkissa (YK) ja Pittsburghissa (G20) ladattiin paljon odotuksia, mutta siinä missä Kiinan presidentti ilmoitti maansa vähentävän päästöjään mittavasti ennustettuun kehitykseen nähden, tyytyi suurin osa teollisuusmaiden johtajista jälleen kerran lätisemään ympäripyöreitä, ja lykkäämään rahoituspäätöksiä.

Suurimman pettymyksen tuotti Barack Obama, joka piti ensimmäisen ilmastopuheensa kansainväliselle yleisölle. Retoriikka ja eleet olivat taattua Obama-laatua, mutta kun kuulijat tähtipölyn laskeuduttua katsoivat muistiinpanojaan, rivien välissä luki lähinnä ”No we can’t”. Presidentti ei ollut sanonut mitään Kööpenhaminan keskeisistä kipukohdista - teollisuusmaiden tavoitteista, rahoitussitoumuksista tai sopimuksen sitovuudesta.

Kun Yhdysvaltojen uusi ilmastosuurlähettiläs astui vaalien jälkeen ensimmäistä kertaa YK:n ilmastokokouksen puhujapönttöön ja ilmoitti ”We’re back!”, yleisö taputti ja ilma oli ainutlaatuista toivoa täynnä. Obamalle annettiin aikaa saada Yhdysvaltojen kansallinen lainsäädäntö vauhtiin ennen suurten linjausten tekemistä kansainvälisillä foorumeilla. Nyt yhden jos toisenkin kärsivällisyys alkaa kuitenkin loppua. Yhdysvallat on tarjoamassa liian vähän ja liian myöhään. Viime viikkoina Obaman edustajat ovat lisäksi alkaneet vähätellä Kööpenhaminan kokouksen merkitystä - että ehtiihän tuota myöhemminkin. Tämä ei onneksi EU:lle ja kehitysmaille käy. Obamalla onkin edessä kuumenevat paikat.

Bangkokin kokous käynnistää 70 päivän loppusuoran kohti Kööpenhaminaa. Tähän sisältyy kolme virallista YK:n neuvotteluviikkoa sekä lukuisia muita virkamies- ja ministeritason kokouksia. Voi vaan toivoa, että kehitysmaat jatkavat viime aikojen rakentavalla linjalla ja edistävät neuvottelutekstin karsimista Bangkokissa, vaikka teollisuusmaat eivät olekaan täyttäneet lupauksiaan. Muuten teollisuusmaat voivat piiloutua ”hups, aika loppui!” -verukkeen taakse Kööpenhaminassa - ikään kuin niillä ei olisi ollut jo kahta vuosikymmentä aikaa miettiä, mitä tehdä.

Voi olla, että neuvottelut eivät etene. Ilmastonmuutos kuitenkin etenee - pelottavalla ja kiihtyvällä vauhdilla. Päättäjät eivät voi muuttaa luonnontieteellistä todellisuutta, mutta ne voivat muuttaa politiikkaa. Toivottavasti Angela Merkelin vaalivoitto saa hänet tsemppaamaan myös EU:hun uutta puhtia.

Kaisa Kosonen

Kirjoitus on ilmestynyt myös 1.10.09 MTV3:n ilmastosivuilla.

No niin, puheet on nyt pidetty.

YK:n pääsihteerin ilmastohuippukokouksen  odotetuimpien puheenvuorojen kaksinkamppailu päättyi niukkaan mutta selkeään Kiinan voittoon. Vaikka sekä Kiinan presidentti Hun että yhdysvaltain presidentti Obaman puheita voi pitää tilanteen vakavuuteen nähden vähintäänkin laimeina, teki Kiinan johtaja sentään jotain konkreettisia lupauksia siitä, miten maa aikoo jatkossa terästää ilmastonmuutoksen vastaisia toimiaan.

Toki tarkat luvut siitä, mitä ‘merkittävä’ hiili-intensiteetin parantaminen vuoteen 2020 mennessä tarkoittaa, jäivät odottamaan myöhempää hetkeä. Joka tapauksessa Kiina osoitti ilmoituksellaan, että maa on valmis tekemään oman osansa ilmastonmuutoksen torjumisessa. Nyt teollisuusmaat eivät voi omien toimiensa hidastelussa vedota ainakaan Kiinan haluttomuuteen.

Loitavana puhujana tunnetun Yhdysvaltain presidentin puhe taas oli lähestulkoon kokonaan jo kuullun retoriikan toistamista: USA:n nykyisen hallinnon ilmastotoimien ylistämistä, kaikkien maiden yhteisen vastuunkannon peräänkuuluttamista sekä joustavuuden ja pragmaattisuuden korostamista.

“Jokaisen täytyy toimia kuten kykenee ja milloin kykenee.”

Kiitos Barack näistä kauniista sanoista, mutta nyt Yhdysvaltain presidentiltä olisi kaivattu todellisia tekoja ja poliittisia avauksia. Maailma vaatii hänen kertovan, kuinka se itse vastaa ilmastotieteen edellyttämällä tavalla haasteseen, kuinka se vähentää päästöjään merkittävästi jo vuoteen 2020 mennessä ja kuinka se vauhdittaa sopimuksen syntymistä Kööpenhaminassa esimerkiksi konkreettisten rahoitussitoumusten muodossa.

Ennen Obamaa puhunut Hallitustenvälisen ilmastopaneelin puheenjohtaja Pachauri muistutti, että Yhdysvaltain ja Kiinankin hyväksymä tavoite pitää lämpötilan nousu alle 2 celsiusasteen merkitsee, että maailmanlaajuisten päästöjen on käännyttävä laskuun ennen vuotta 2015. Tämän toteuttamiseen tarvitaan Yhdysvalloilta enemmän kuin vain sen muistuttamista, että kaikkien on toimittava määrätietoisesti ja että Yhdysvaltain ja Kiinan kaltaisten maiden on tuettava ilmastonmuutokselle haavoittuvimpia köyhiä maita. Kyllä, mutta paljonko tukea tarvitaan ja miten? Ja, ovatko Kiina ja sitä väestömäärään suhteutettuna noin kahdeksan kertaa rikkaampi USA tässä samalla viivalla?

Ilmastopolitiikan superviikko amerikkalaisten kotiareenalla lässähti jo heidän ensimmäiseen puheeseensa. Thanks a lot, Mister President!

Simo Kyllönen

Tänään pidettävän YK:n ilmastohuippukokouksen odotetuimmat puheenvuorot pitävät epäilemättä Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ja Kiinan presidentti Hu Jintao - onhan kyseessä kaksi suurinta saastuttajamaata. Kansainvälisen energiajärjestön (IEA) tuoreen tilaston mukaan Kiinan absoluuttiset hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2007 viisi prosenttia suuremmat kuin Yhdysvaltojen, joten on selvää, että molemmilta mailta tarvitaan kunnianhimoisia päästövähennystoimia Kööpenhaminan ilmastosopimuksessa.

Mutta miksi Yhdysvalloilta vaaditaan kunnianhimoisempia toimia kuin Kiinalta? Eikö olisi reilumpaa, että näille suurpäästäjille lyötäisiin samat pelisäännöt? Etenkin, kun Yhdysvallat on parantanut tuottavuuttaan suhteessa hiilipäästöihin nopeammin kuin Kiina ja kun Kiinan energiajärjestelmän hiilidioksidipäästöt kulutettua yksikköä kohden ovat 25 % suuremmat Yhdysvaltoihin nähden.

Eipä olisi. Lähtötilanteessa pelimerkit jakaantuvat nimittäin edelleen hyvin epätasaisesti - eli epäreilusti. Vai mitä sanotte seuraavista indikaattoreista:

• Vuonna 2007 Yhdysvaltojen hiilidioksidipäästöt henkeä kohden olivat nelinkertaiset Kiinaan nähden. Ilmastoneuvottelujen alkuvaiheista lähtien (1990) Yhdysvallat ovat tuottaneet 7 kertaa enemmän hiilidioksidipäästöjä henkeä kohden kuin Kiina.
• Vuonna 2008 Yhdysvaltojen ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden oli lähes kahdeksankertainen Kiinaan nähden
• Yhdysvallat on elinikäodotusta, lukutaitoa, koulutusta ja bruttokansantuotetta mittaavalla YK:n inhimillisen kehityksen mittarilla maailman 12 kehittynein maa, kun Kiina löytyy vasta sijalta 81

Yhdysvalloilla on väestömäärään nähden huomattavasti suurempi vastuu aiheutetuista päästöistä ja toisaalta varallisuutta ja kapasiteettia vähentää päästöjä.

Ja jos nyt jatketaan Kiinan ja Yhdysvaltojen vertailua, niin on syytä muistaa myös, että

• Yhdysvaltojen asukkailla on kuusi kertaa enemmän moottoriajoneuvoja kuin kiinalaisilla väestömäärään nähden (jos wikipediaan on uskominen)
• Kiinan autokannan polttoainetehokkuusvaatimukset ovat huomattavasti Yhdysvaltoja tiukemmat. Obaman esittämillä uusilla standardeilla Yhdysvallat voi saavuttaa Kiinan nykytason vuonna 2016 - jolloin Kiina on puolestaan karannut taas huomattavasti edelle.
• Kiina on ohjannut Yhdysvaltoihin nähden huomattavasti suuremman osan elvytysrahoistaan “vihreään elvytykseen”
  
• Kiina on asettanut kansallisen tavoitteen uusiutuvien energialähteiden lisäämiselle (15 % v. 2020 mennessä), Yhdysvalloilla ei kansallista tavoitetta ole. Yli puolet osavaltioista on kuitenkin asettanut osavaltiotason tavoitteita.

Toisin sanoen Yhdysvalloilla on ratkaisupuolella myös kiinniotettavaa Kiinaan nähden.

Lienee sanomattakin selvää, että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta olisi kohtuutonta ehdottaa Kiinalle yhtä suuria velvoitteita kuin Yhdysvalloille.

Kaisa Kosonen

New Yorkissa pärähtää tänään käyntiin kansainvälisen ilmastopolitiikan superviikko. Valtionpäämiestason kokousten sarjan avaa alavien saarivaltioiden neuvotteluryhmän (AOSIS) kokous, johon osallistuvat myös mm. YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon sekä IPCC:n puheenjohtaja Rajendra Patchauri. Kokouksen julkilausuman odotetaan lähettävän vahvan vetoomuksen saarivaltioiden olemassaolon puolesta.

Varsinainen päätapahtuma, Ban Ki-Moonin koolle kutsuma YK:n ilmastohuippukokous pidetään huomenna tiistaina, mitä seuraa korkean tason metsiensuojelukokous keskiviikkona. Torstaiksi ja perjantaiksi huomio siirtyy Pittsburghin G20-kokoukseen, jossa suurten talouksien valtionpäämiehet käsittelevät Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluihin liittyviä rahoituskysymyksiä. Samaan aikaan New Yorkin ilmastoviikon tapahtumat myös jatkuvat.

Greenpeacella tulee olemaan tarkkailijoita kaikissa yllä mainituissa valtionpäämiestason kokouksissa, joten pysyhän kuulolla.

Valtionpäämiesten kokousten odotetaan tuovan piristysruiskeen Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluille, jotka ovat käytännössä jämähtäneet paikoilleen suurten erimielisyyksien ja maiden välisen epäluottamuksen vuoksi. Nyt kun Kööpenhaminan ilmastokokoukseen on enää 72 päivää aikaa, ovat monien valtioiden panokset koventuneet.

Suurin murheenkryyni on Yhdysvallat, jonka pakka on täysin levällään. Maa ei ole tehnyt neuvottelutarjouksia kaikkein tärkeimmistä kysymyksistä, eli omista tai teollisuusmaiden yhteenlasketuista päästövähennyksistä sekä rahoituskysymyksistä. Kansainvälisoikeudellisesti sitovan, globaaleista tieteellisistä tavoitteista lähtevän sopimuksen sijaan se ajaa nyt mallia, jossa jokainen maa saisi määrittää oman kansallisen tavoitteensa kuten itse hyväksi näkee. Uusimpana vetona Yhdysvaltojen edustajat ovat alkaneet puhua neuvotteluprosessin pidentämisestä.

EU-maat, jotka ovat tähän asti antaneet Obaman hallinnolle tilaa saada ilmastopolitiikkansa vauhtiin Bushin pimeän kauden jälkeen, ovat nyt riisuneet silkkihansikkaansa. Yhdysvaltoja muistutetaan, ettei niillä ei ole mitään todellisia teknologisia tai makroekonomisia esteitä kunnianhimoisen ilmastotavoitteen asettamiselle, vaan kyse on poliittisesta tahdosta. Komission lähettiläs Yhdysvalloissa kysyi viime viikolla harvinaisen suoraan sävyyn, että ei kai Yhdysvallat odota muiden maiden tyytyvän peukaloiden pyörittelyyn sillä aikaa, kun yksi maa priorisoi kansallisia asioitaan.

Yhdysvallat on tyypillisesti yrittänyt kääntää valokeilaa Kiinan ja Intian suuntaan, mutta nyt sekään ei ehkä onnistu. Kiina on jo ilmoittanut aikovansa julistaa omia uusia ilmastotoimiaan tiistain ilmastohuippukokouksessa. Riippumattoman tutkimuslaitoksen mukaan Kiina on jo nyt kehityspolulla, jolla se voi saavuttaa oman osuutensa vuoden 2020 globaalista ilmastotavoitteesta ja huomisen julistuksen odotetaan vahvistavan tätä ennustetta. IEA:n edustaja jopa intoutuu povaamaan Kiinasta keskipitkällä aikavälillä ilmastojohtajaa, mikä kertoo kansainvälisen ilmapiirin muutoksesta.

Myös ilmastoneuvotteluiden änkyränä (teollisuusmaiden silmissä) profiloitunut Intia on nyt valinnut uuden lähestymistavan. Se yllätti maailman viime viikolla ilmoittamalla asettavansa itselleen määrällisen päästövähennystavoitteen. Vaikka kyse on vapaaehtoisesta tavoitteesta, on tämä Intian kaltaiselta maalta merkittävä askel.

Katseet kohdistuvat nyt siis ennen kaikkea Yhdysvaltoihin. Paineita ei kohdistu ainoastaan muilta valtioilta ja kansalaisjärjestöiltä, vaan myös kansainvälisiltä sijoittajilta, jotka viime viikolla julkistivat kaikkien aikojen laaja-alaisimman vetoomuksensa voimakkaiden päästövähennysten puolesta. Teollisuusmailta vaaditaan 25-40 % vähennyksiä vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä, kun Yhdysvalloissa nyt vireillä oleva Waxman-Markey -lakialoite tähtäisi noin 4 % vähennyksiin.

Miten Obama vastaa huomenna paineisiin? Hänen puheenvuoronsa ajoittuu huomenna tiistaina neljän ja viiden välille Suomen aikaa.

Kaisa Kosonen

P.S. Huomenna on The Age of Stupid leffan maailmanensi-ilta yli 550 elokuvateatterissa yli 45 maassa. Tsekkaa Finnkinon lippupalvelusta, saisitko vielä lipun itsellesi Tampereen, Turun, Oulun tai Lahden näytöksiin. Helsingin näytös on täynnä, mutta voit tulla bongaamaan ympäristöministeri Paula Lehtomäen ja toimittaja Pasi Toiviaisen ennen elokuvaa järjestämästämme keskustelutilaisuudesta Maximista klo 20.30.

Jälleen yksi ydinvoimalahanke lakaistiin maton alle Yhdysvalloissa julkisen tuen puutteessa. Kyseessä on Exelonin suunnitelma rakentaa Texasiin kaksi ABWR-reaktoria, yhteisteholtaan 2700 MW.

Yhdysvaltojen paljon toitotettu ydinvoimabuumi on kuivumassa kokoon, koska reaktorit ovat osoittautuneet liian kalliiksi. Nyt yhtiöt kilpailevat Bushin lupaamista julkisista tuista. Jos kaikki jäljellä olevat hankkeet toteutuisivat, ydinvoimaa lisättäisiin vuoteen 2025 mennessä seitsemän reaktorin (8900 MWe) verran. Se vastaa alle kahta prosenttia maan sähkönkulutuksesta.

Onneksi Obama on suunnannut katseensa järkevämpiin ja realistisempiin ratkaisuihin. Jo vuonna 2008 Yhdysvaltoihin asennettiin yli 8000 MW tuulivoimaa, mikä tarkoittaa, että ydinvoimahankkeita vastaava sähköntuotannon lisäys saadaan tuulivoimalla alle kolmessa vuodessa. Maassa on käsittämättömät energiatehokkuuden lisäysmahdollisuudet ja mittava biomassan ja geotermisen energian potentiaali.

Lauri Myllyvirta