Kuva Virpi Oinonen

Kun Kööpenhaminan ratkaisevaan ilmastohuippukokoukseen on enää neljä kuukautta aikaa ovat sopimustekstit yhä täysin levällään ja isoimmat kysymykset auki. Silti kiire ei juuri näkynyt Bonnin tänään päättyvässä virkamiestason valmistelukokouksessa. Edellisistä kinkereistä samalla porukalla samassa paikassa oli kulunut vain kuusi viikkoa, eivätkä tällä välin pidettyjen suurten talouksien kokousten (G8 ja MEF) ilmastolausumat juuri tuoneet suksiin luistoa.

Heinäkuussa Italiassa suuret päästäjämaat tunnistivat kahden asteen lämpötilan nousun rajaksi, jota ei pidä ylittää, jos vaarallinen ilmastonmuutos halutaan torjua. Tätä valtiojohtajat julistivat tuolloin suurina sankareina. Täällä samaiset teollisuusmaat ovat kuitenkin esitelleet edelleen vaatimattomia päästövähennysaikeitaan, joilla tuota lämpötilatavoitetta ei saavuteta. Tämä räikeä ristiriita ilmastotieteen kanssa on kirvoittanut kiivastakin keskustelua, kun muun muassa Intia teilasi kovasanaisesti Kanadan esittämän kolmen prosentin päästövähennystavoitteen ja kehotti maata etsimään kadonnutta sieluaan.

Niillä tavoitteilla ja rahoitustarjouksilla, joita teollisuusmaat ovat pistäneet pöydälle, ei ilmastokaaosta torjuta. Nyt iso kysymys onkin, mitä ennen Kööpenhaminaa voi vielä tapahtua? Nostavatko teollisuusmaat tarjouksiaan loppupeleissä, vai keskittyvätkö ne vaatimattomien tavoitteidensa viherpesuun ja vastuun vierittämiseen kehitysmaille?

Ennen Kööpenhaminan loppuhuipennusta virkamiehillä on edessään vielä kolme virkamiestason neuvotteluviikkoa, joista kaksi pidetään syys-lokakuun vaihteessa Bangkokissa ja viimeinen marraskuun alussa Barcelonassa. Sitä ennen pallo siirtyy kuitenkin valtionpäämiehille, jotka kokoontuvat YK:n pääsihteerin koolle kutsumaan yhden päivän ilmastohuippukokoukseen New Yorkiin 22. syyskuuta, mistä osa jatkaa samalla viikolla pidettävään G20-maiden talouskokoukseen Pittsburghissa.

New Yorkin kokouksessa presidenttien ja pääministerien odotetaan linjaavan selkein sanoin omat tavoitteensa Kööpenhaminan kokoukselle sekä sen, miten omalta osaltaan aikovat tehdä sen mahdolliseksi.

Uskaltaako Matti Vanhanen sanoa, että teollisuusmaiden tähänastiset neuvottelutarjoukset ovat täysin riittämättömiä torjumaan ilmastokatastrofin ja että tilanne on vakava, vai lähteekö hän viherpesun tielle?

Kaisa Kosonen

Kuva: Virpi

Eräs suomalainen tiedotusväline kertoi aamulla, että Yhdysvallat ei osallistu käynnissä olevaan Bonnin ilmastokokoukseen. Toinen puolestaan kertoi, että teollisuusmaat olisivat sopineet 15-21 % päästövähennyksistä.

Ei pidä paikkaansa.

Yhdysvallat on täällä ja osallistuu neuvotteluihin aktiivisesti. Päästövähennyksistä ei ole sovittu mitään, teollisuusmaat ovat ainoastaan esittäneet omia neuvottelutarjouksiaan, kansallisiin suunnitelmiinsa nojaten, ja lukuisia ehtoja luetellen. Teollisuusmaiden tähänastisen ”tarjouskilpailun” keskiarvo on uutisoituakin alempi, noin 10–16 %, sillä yllä olevista luvuista puuttuu suurimman päästäjän, Yhdysvaltojen tavoite.

Nämä uutisankat ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten vaikeaselkoisia nämä ilmastoneuvottelujen käänteet ovat ulkopuolisille. Tuli mieleen muisto Balin kokouksesta, jolloin neuvottelut olivat kiihkeimmillään käynnissä, mutta Suomen mediassa kerrottiin, että kokous on päättynyt tuloksetta. Kävin tuolloin letkauttamassa silloiselle ympäristöministeri Tiilikaiselle, että turhaan täällä kokoussalissa taistelet, kun kokous on kuulemma jo loppunut. Hän kuitenkin päätti katsoa jännitysnäytelmän loppuun saakka.

YK:n ilmastosopimusta Kioton pöytäkirjoineen ei turhaan ole tituleerattu yhdeksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurimmista ameeboista, eikä tämä taida tulevaisuudessa ainakaan yksinkertaisempaan suuntaan kehittyä. Tähän prosessiin kietoutuvat ympäristöpolitiikan lisäksi talous-, kauppa-, kehitys- ja turvallisuuspoliittiset intressit – tuoden mukanaan kunkin alan historialliset vastakkainasettelut. Kaiken voimapolitiikan keskellä ääntään yrittävät saada kuuluviin heikommat ryhmät, kuten alkuperäiskansat, alavat saarivaltiot ja naisasialiike. Samalla koko sirkus pitäisi perustaa vankalle luonnontieteelliselle pohjalle. Kun kaikki nämä ryhmät, plus tiedemiehet yrittävät saada näkökulmiaan esiin, ja neuvotteluja käydään kahdessa neuvotteluryhmässä, ei ole ihmekään, jos puurot ja vellit menevät sekaisin.

Tässä vaiheessa virheellinen uutisointi ei ole vielä kovin vakavaa, mutta mitä lähemmäksi Kööpenhaminaa tullaan, sitä suuremmaksi tiedotusvälineiden rooli neuvottelutodellisuuden määrittämisessä nousee. Jokainen osapuoli tulee määrittämään neuvottelutuloksen omalta kantiltaan ja kainaloissa voipi olla erinäisiä ketunhäntiä, riippuen siitä kenen laskuun lausuntoja annetaan. On syytä toivoa, etteivät tiedemiehet ja kaikkein haavoittuvimmat kansakunnat jää tässä määrittelytaistossa pahnanpohjimmaisiksi – tai ettei niitä yritetä ostaa hiljaisiksi hyvissä ajoin.

Luonto ei neuvottele, eikä tulevilla sukupolvilla ole kokouksessa omia neuvottelijoitaan.

Kaisa Kosonen

Kutsu ilmastosopimuspähkäilytilaisuuteen.

Kansainvälisen ympäristöpolitiikan areenoilla Greenpeace on yleensä sparraajan roolissa – hallitusten neuvottelijat tekevät esityksiään ja me kommentoimme ja ohjastamme, mihin suuntaan niitä kannattaisi viedä. Tarpeen tullen painostamme.  Joko järjestämme tapaamisia hallitusten edustajien kanssa neuvotteluiden tauoilla, tai pyydämme puheenvuoron neuvottelusalissa, jolloin puhuttelemme koko porukan tekemisiä kerralla. Saatammepa joskus järjestää mielenosoituksiakin.

Joskus asetelma kääntyy päälaelleen ja hallitukset pääsevät maksamaan potut pottuina, eli ruotimaan meidän esityksiämme. Näin tapahtui perjantaina täällä Bonnissa, kun Australian ja Yhdysvaltojen hallitukset isännöivät työpajaa, jossa valtioiden ilmastoneuvottelijat ottivat varaslähtöä tänään virallisesti alkavaan ilmastokokoukseen. Kaikki valtiot, jotka ovat tehneet kokonaisvaltaisempia esityksiä Kööpenhaminan ilmastosopimukseksi, oli kutsuttu esittelemään omia mallejaan. Lisäksi kutsu ropsahti meille. Sopimusluonnos (Copenhagen Treaty 1.0), jonka julkaisimme kesäkuussa yhdessä WWF:n ja neljän muun järjestön kanssa on herättänyt niin paljon mielenkiintoa, että se nostettiin yhdeksi vaihtoehdoksi.

Jokaista esitystä seurasi kaksi kommenttipuheenvuoroa ja meidän esitystämme kommentoivat Euroopan komission ja Malediivien edustajat. Kuten odottaa saattoi, esityksemme sai sekä risuja että ruusuja – täyslaidallinen molempia. Saman kohtelun saivat kaikki seitsemän muutakin esitystä - neuvottelujen keskellä kun ollaan. Komission edustajan kritiikki esittämäämme koordinointi- ja rahoitusinstituutiota kohtaan oli mitä ilmeisemmin suunnattu epäsuorasti kehitysmaille, jotka ovat tehneet saman suuntaisia esityksiä. EU kun haluaisi nojata olemassa oleviin instituutioihin, kuten Maailmanpankkiin ja sen hallinnoimaan ympäristörahastoon, mitä taas kehitysmaat eivät halua.

Se, että pääsimme esittämään sopimusluonnoksemme muiden sopimusesitysten rinnalla, antoi meille mainion lähtölaukauksen tänään alkaneeseen viiden päivän kokoukseen. Nyt voimme keskittyä yksityiskohdista vääntämiseen eri maiden kanssa. Laskeskelin, että ennen perjantain esitystämme olimme ehtineet esitellä sopimusluonnostamme jo liki 80 hallituksen edustajille erinäisten tapaamisten, työpajojen, seminaarien ja illallisesitelmien muodossa.

Neuvottelijoiden on aika siirtyä tekstin lisäysmoodista tekstin leikkausmoodiin ja yhteisymmärryksen etsimiseen. Aika on käymässä vähiin, ja ennen Bangkokissa syys-lokakuussa järjestettävää seuraavaa kokousta neuvottelutekstien on syytä supistua 300 sivusta lähemmäs viittäkymmentä, jotta sopimusluonnokseen/-iin saadaan jotain tolkkua ennen ratkaisevaa Kööpenhaminan kokousta joulukuussa.

Ja ne kaikkein isoimmat kysymykset - päästövähennysten tarve, rahoitus ja sopimuksen kansainvälisoikeudellinen sitovuus ovat edelleen levällään. Uusi-Seelanti julkisti tänään viimeisenä teollisuusmaana oman päästövähennystavoitteensa, 10-20 %, mikä tuskin juurikaan muuttaa teollisuusmaiden nykyisten tavoitteiden yhteisarvoa, joka on säälittävät 10-16 % v. 1990 tasosta v. 2020 mennessä. Näin vaatimattomilla tavoitteilla ei todellakaan solmita sopimusta, joka pitää maailman keskilämpötilan kaukana kaukana kahden asteen rajasta, jonka G8-maiden johtajat ja suurten talouksien foorumi (MEF) tunnustivat heinäkuussa vaararajaksi, jota ei tulisi ylittää.

Kansalaisjärjestöillä on edessään työntäyteinen puolivuotinen. Meidän on saatava aikaan niin iso globaali painostus, että kunnianhimon taso nousee merkittävästi Kööpenhaminaan mennessä.

Kaisa Kosonen

Missä menee vaarallisen ilmastonmuutoksen raja? Kuinka paljon lämpenemistä voimme sietää, ja millainen lämpenemisen taso pitäisi siten asettaa kansainvälisen politiikan tavoitteeksi?

Euroopan unioni linjasi jo yli kymmenen vuotta sitten tavoitteekseen rajoittaa maailman keskilämpötilan nousu kahta astetta pienemmäksi esiteolliseen aikaan verrattuna. Ilmastosopimuksen muut osapuolet ovat olleet haluttomia ottamaan kantaa siihen, minkä suuruinen lämpeneminen on vaarallista, koska se on samalla kannanotto myös päästövähennysten suuruuteen.

Nyt maat eivät voi kuitenkaan enää pakoilla tavoitteiden asettamista. Neuvottelut ovat tulleet siihen vaiheeseen, että on pakko alkaa määritellä, minkälaisia seurauksia Kioton jatkosopimuksella halutaan yrittää välttää. Jos esimerkiksi halutaan pelastaa Amatsonin sademetsä kuivumasta ruohoaavikoksi, ja Grönlannin mannerjää sulamasta merivedeksi, on lämpötilan nousu rajoitettava kahta astetta pienemmäksi.

Voisi kuvitella, että kaikkihan tätä haluaisivat. Kaikki kai haluavat suojella rannikkojaan metrien merenpinnan nousulta, sekä maailman suurinta, ja lajistoltaan rikasta metsäaluetta tuhoutumiselta? Ilmastoneuvotteluissa tämä ei ole kuitenkaan itsestään selvää, sillä lämpötilatavoite edellyttää mittavia päästövähennyksiä. Niihin kaikki eivät ole suinkaan valmiita. Ainakaan tässä vaiheessa neuvotteluja.

Päästövähennyksiksi muutettuna kahden asteen tavoite tarkoittaa sitä, että maailman päästöjen on käännyttävä laskuun vuoteen 2015 mennessä, ja vähennyttävä alle puoleen vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Vastaavasti teollisuusmaiden olisi vähennettävä päästöjään vähintään 30 % vuoteen 2020 mennessä, javähintään 80 % vuoteen 2050 mennessä.

Balin kokouksen yksi keskeisistä kysymyksistä on, saadaanko edellä mainitun suuruisia päästövähennyksiä kirjattua kokouksen päätelmiin. Kehitysmaaryhmä vaatii ponnekkaasti teollisuusmaiden päästövähennystavoitteen (-25 – 40 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä) kirjaamista maakohtaisen tavoitteenmäärittelyn pohjaksi. EU haluaisi puolestaan kirjata em. tavoitteiden lisäksi globaalit tavoiteluvut tuleville neuvotteluille. USA taas ei haluaisi kirjata mitään tavoitelukuja minnekään ja Japani ja Kanada ovat puolestaan yrittäneet junailla päästövähennystarvetta pienemmäksi sorvaamalla vertailuvuotta lähemmäksi tätä päivää.

Viime päivinä on kuitenkin saatu kaksi hyvää uutista, kun sekä Kanada, Islanti ja Sveitsi ovat ilmoittaneet kannattavansa kahden asteen tavoitetta. Ympäristöjärjestöt ovat tehneet neuvottelijoille hyvin selväksi, että näistä neuvotteluista ei voida lähteä kotiin ilman, että yleistavoitteet on kirjattu lukuina paperille, ja lukujen on rajoitettava lämpeneminen kahta astetta pienemmäksi. Piste.

Kaisa Kosonen

Ilmastokokous alkoi eilen iloisissa tunnelmissa, kun Australia ilmoitti ratifioineensa Kioton pöytäkirjan. Tuore pääministeri Kevin Rudd ratifioi sopimuksen ensimmäisenä virallisena toimenaan.

Vihdoin!

Yhdysvallat, ja tarkemmin sanottuna Bushin hallinto, on nyt entistä enemmän yksin, sen ainoan teollisuusmaakumppanin loikattua toiseen leiriin.

Ratifiointi on mainio esimerkki siitä, että kansalaisaktiivisuus kannattaa. Ilmastonmuutos nousi yhdeksi Australian vaalien tärkeimmistä teemoista – ellei tärkeimmäksi, ja siinä kansalaisjärjestöt näyttelivät merkittävää roolia. Vuosi sitten Kenian ilmastokokouksen aikaan Greenpeace ja muut kansalaisjärjestöt järjestivät Australiassa ilmastomarssin, johon osallistui eri puolilla maata yli 90 000 australialaista! Siitä käyntiin pyörähtänyt vuosi oli pelkkää tiivistä puserrusta ilmastonmuutoksen nostamiseksi vaalien ykkösteemaksi. Järjestöjen ja kansalaisten luoma paine pakotti jokaisen puolueen ottamaan kantaa ilmastonmuutokseen, ja lopulta puolue, jonka kannat olivat huomattavasti parempia kuin pääkilpailijansa, voitti.

Greenpeacen Australian toimistolle ilmastonmuutos oli vaalivuonna ehdoton ykkösteema. Australialaiset kollegamme eivät kuitenkaan suinkaan aio jättää kampanjaa tähän, vaan nyt se vasta kunnolla alkaakin. Australiaa ja Yhdysvaltoja on yhdistänyt tähän saakka Kioton pöytäkirjan hylkäämisen lisäksi huippukorkeat henkeä kohden lasketut ilmastopäästöt sekä uusiutuvien energialähteiden hylkiminen. Haasteisiin nähden Kioton pöytäkirjan allekirjoittaminen olikin vasta kevyttä alkulämmittelyä. Seuraavaksi tuoreen pääministerin on käärittävä hihansa ja rydyttävä tositoimiin.

Nähtäväksi jää, miten Australian uudet tuulet näkyvät sen kannanotoissa täällä Balilla. Ryhtyykö se ehkä painostamaan entistä rikoskumppaniaan mukaan Kioton pöytäkirjan jatkosopimukseen?

Kaisa Kosonen