Jos rahoitusmarkkinoiden kansainvälinen kriisi alkaa heijastua reaalitalouteen myös Suomessa, kuten uusimmat ennusteet antavat odottaa, on poliitikkojen sitoutuminen ympäristösuojeluun kovassa testissä. Perinteisesti ympäristöongelmia on ratkaistu nousukauden aikana ja laimilyöty suhdanteiden osoittaessa alaspäin. 1980-luvulla laitettiin kuriin otsonikato ja happosateet. Kioton sopimus saatiin voimaan 2000-luvun nopean kasvun vuosina.

Nyt olemme kuitenkin keskellä ekologista kriisiä, jonka ratkaiseminen ei voi odottaa uusia nousukausia. Joka neljäs maailman nisäkäslajeista uhkaa kuolla sukupuuttoon. Maailman ilmastopäästöt täytyy kääntää laskuun kymmenen vuoden kuluessa, jotta voimme säilyttää kohtuullisen mahdollisuuden rajoittaa ilmastonmuutos alle kahden asteen. Tämä edellyttää käänteentekevää ilmastosopimusta Kööpenhaminassa joulukuussa 2009 - aikana, jolloin talouden taantuma voi olla pahimmillaan. Sekä uhanalaisista lajeista lukua pitävän IUCN:n että YK:n ilmasto-ohjelman johtajat ovat varoittaneet, että talouskriisi ei saa johtaa polttavien ympäristöongelmien ratkaisun lykkäämiseen.

Taantumaa pelätessä on hyvä muistaa, että suomalaiset ja teollisuusmaiden asukkaat ylipäätään ovat rikkaampia kuin koskaan. 1980-luvun alkuun verrattuna keskimääräisen suomalaisen ostovoima on lähes kaksinkertaistunut. Tätä taustaa vasten huoli talouskasvun hidastumisesta tai jopa pysähtymisestä pariksi vuodeksi vaikuttaa älyttömältä.

Talouskasvun välttämättömyys ei johdukaan siitä, että tavaran määrän lisääminen kasvattaisi hyvinvointia, vaan siitä, että koko kansainvälinen talousjärjestelmä on rakennettu riippuvaiseksi kasvusta. Kun teknologia ja koulutus nostavat työn tuottavuutta, mutta työaikoja ei lyhennetä, täytyy tuotannon kasvaa, jotta kaikille riittää puuhaa 8 tunniksi päivässä. Lainojen takaisinmaksukykyä arvioitaessa oletetaan palkkojen nousevan vuosittain. Pääoman tuottovaatimuksiin pääseminen edellyttää yrityksiltä yleensä liikevaihdon kasvattamista. Ja niin edelleen. Talousjärjestelmän riippuvuus mahdollisimman nopeasta kasvusta taas kaventaa poliitikkojen liikkumavaran ympäristö- ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemisessa liian kapeaksi.

Talouskriisi ei siis tuo muassaan mitään sellaista, mistä ei selvittäisi jakamalla työtä ja oikeudenmukaistamalla tulonjakoa. Hyvinvointipalveluiden rahoittamiseen tuottavuuden kasvu vaikuttaa vähemmän kuin monesti esitetään - lapset, sairaat ja vanhukset tarvitsevat ihmisen läsnäoloa siinä missä ennenkin, joten näillä aloilla tuottavuus ei todellisuudessa voi paljoa kasvaa.

Polttavien ympäristöongelmien ratkaiseminen edellyttää todennäköisesti, että talouskasvun välttämättömyyttä arvioidaan uudelleen. Talous voi toki kasvaa, mutta talouskasvu ei voi enää olla politiikan yksinomainen tai tärkein tavoite. Kuten IUCN:n varajohtaja kommentoi BBC:lle,

“The financial crisis is nothing compared with the environmental crisis. It’s going to affect a few people, whereas the biodiversity crisis is going to affect the entire world. So there is a risk that because of the financial crisis, people are going to say ‘yeah, the environment is not that urgent’; it is really urgent.”

Optimistisesti voi toisaalta ajatella, että rahoitusmarkkinoiden kriisi on pakottanut kovimmatkin konservatiivit myöntämään, että valtion voimakas rooli on välttämätön markkinoiden epäonnistuessa.Maailmanlaajuisen kestävän energian vallankumouksen aloittamiseen riittävä rahasumma löytyy tarvittessa parissa viikossa. Ilmastonmuutos taas on suurin markkinamekanismin epäonnistuminen, jonka ihmiskunta on kohdannut. Mm. rahoitus- ja asuntomarkkinoille nyt pumpattavat käsittämättömät rahasummat ovat ainutlaatuinen mahdollisuus nostaa ympäristönsuojelu keskeiseen asemaan näillä sektoreilla.

Lauri Myllyvirta

Bangkokin pilvenpiirtäjiä ja kiiltäviä pintoja katsellessa ei välttämättä tule mieleen, että ollaan ilmastosopimuksen määritelmän mukaan kehitysmaassa, jota pitäisi kohdella lempeämmin kuin vaikkapa Puolaa, jossa seuraava osapuolikokous joulukuussa pidetään.

Vaikka YK:n ilmastosopimuksen jako kehitys- ja teollisuusmaihin on auttamatta vanhentunut ja tullee uudistumaan Kioton pöytäkirjan jatkosopimuksen myötä, osoittaa katsaus tilastoihin, että Thaimaan ja Puolan välillä on edelleen merkittäviä eroja. Puola tuottaa henkeä kohden yli kaksi kertaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin Thaimaa, minkä lisäksi puolalaiset ovat selkeästi thaimaalaisia vauraampia: maan ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden on 67 % suurempi kuin Thaimaan.

Vaan entäpä, jos thaimaalainen autotehdas tuottaa enemmän päästöjä kuin puolalainen? Pitäisikö puolalaisen tehtaan vähentää päästöjään enemmän, vaikka se valmistaa samoja tuotteita, ehkäpä samoille markkinoille?

Entäpä sitten Yhdysvallat ja yhdysvaltalainen autotehdas? Maan henkeä kohden lasketut päästöt ovat liki 20-kertaiset Intiaan nähden, mutta maa on jättäytynyt Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle, koska ansaitsee mielestään samanveroista kohtelua esimerkiksi juurikin Intian kanssa.

Oikeudenmukaisuus on ilmastopolitiikan keskeisin ja samalla kimurantein kysymys: kenen pitäisi vähentää päästöjä, kuinka paljon, ja millä perustein? Entä kenen pitäisi korvata jo aiheutetut, ja edessä väistämättä olevat haitat ilmastonmuutoksen uhreille - missä määrin, ja millä perusteilla?

Bangkokissa tänään alkaneessa virkamieskokouksessa aloitetaan kahden vuoden neuvottelurumba, jonka pitäisi johtaa kattavan ja käänteentekevän ilmastosopimuksen solmimiseen Kööpenhaminassa ensi vuonna. Bankokin kokouksen asialistalla ei vielä ole tulenarkoja asioita, kuten maakohtaisista velvoitteista sopimista, mutta jo täällä oikeudenmukaista vastuunjakoa aletaan pohtia eri kanteilta.

Ensimmäisen päivän käytäväkeskusteluja on hallinnut Japanin aloite sektorikohtaisesta sopimisesta. Esityksen mukaan maakohtaiset päästövähennystavoitteet tulisi määritellä nykyisen top down -lähestymistavan (maakohtainen päästökatto, jota ei saa ylittää) sijaan sektorikohtaisella bottom up -lähestymisellä, eli karkeasti suomennettuna “katsotaan, mihin pystytään” -tavoitteilla. Lisäksi sektoritarkastelun voisi ulottaa kansainväliseksi niin, että eri päästölähteitä tarkasteltaisiin yli maarajojen - sektorikohtaisesti.

Vaikka Japanin aloitteessa voi olla kehityskelpoisiakin aineksia, ovat ympäristöjärjestöt suhtautuneet siihen nuivasti, sillä jos maat saisivat itse arvioida, mihin pystyvät, niin kukaanhan ei pystyisi juuri mihinkään - ei ainakaan niin mittaviin ja nopeisiin päästövähennyksiin, joita vaarallisen ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää.

Japanin esityksen ehkä noloin osuus onkin se, että maan mielestä pitkän aikavälin tavoitteen (maailman päästöjen puolittaminen v. 2050 mennessä) tulisi olla vain indikatiivinen, ei sitova. Tämä, jos joku, olisi epäoikeudenmukaista ilmastopolitiikkaa niiden satojen miljoonien ihmisten näkökulmasta, joiden elinmahdollisuuksia ilmastonmuutos uhkaa.

YK:n ilmastokokouksesta Bangkokista,
Kaisa Kosonen

Ilmastokokous alkoi eilen iloisissa tunnelmissa, kun Australia ilmoitti ratifioineensa Kioton pöytäkirjan. Tuore pääministeri Kevin Rudd ratifioi sopimuksen ensimmäisenä virallisena toimenaan.

Vihdoin!

Yhdysvallat, ja tarkemmin sanottuna Bushin hallinto, on nyt entistä enemmän yksin, sen ainoan teollisuusmaakumppanin loikattua toiseen leiriin.

Ratifiointi on mainio esimerkki siitä, että kansalaisaktiivisuus kannattaa. Ilmastonmuutos nousi yhdeksi Australian vaalien tärkeimmistä teemoista – ellei tärkeimmäksi, ja siinä kansalaisjärjestöt näyttelivät merkittävää roolia. Vuosi sitten Kenian ilmastokokouksen aikaan Greenpeace ja muut kansalaisjärjestöt järjestivät Australiassa ilmastomarssin, johon osallistui eri puolilla maata yli 90 000 australialaista! Siitä käyntiin pyörähtänyt vuosi oli pelkkää tiivistä puserrusta ilmastonmuutoksen nostamiseksi vaalien ykkösteemaksi. Järjestöjen ja kansalaisten luoma paine pakotti jokaisen puolueen ottamaan kantaa ilmastonmuutokseen, ja lopulta puolue, jonka kannat olivat huomattavasti parempia kuin pääkilpailijansa, voitti.

Greenpeacen Australian toimistolle ilmastonmuutos oli vaalivuonna ehdoton ykkösteema. Australialaiset kollegamme eivät kuitenkaan suinkaan aio jättää kampanjaa tähän, vaan nyt se vasta kunnolla alkaakin. Australiaa ja Yhdysvaltoja on yhdistänyt tähän saakka Kioton pöytäkirjan hylkäämisen lisäksi huippukorkeat henkeä kohden lasketut ilmastopäästöt sekä uusiutuvien energialähteiden hylkiminen. Haasteisiin nähden Kioton pöytäkirjan allekirjoittaminen olikin vasta kevyttä alkulämmittelyä. Seuraavaksi tuoreen pääministerin on käärittävä hihansa ja rydyttävä tositoimiin.

Nähtäväksi jää, miten Australian uudet tuulet näkyvät sen kannanotoissa täällä Balilla. Ryhtyykö se ehkä painostamaan entistä rikoskumppaniaan mukaan Kioton pöytäkirjan jatkosopimukseen?

Kaisa Kosonen