Kööpenhaminan ilmastokokouksen kolkuttaessa jo ovea muistutimme vielä Suomessakin ilmastokokouksen tärkeydestä:

Keskiviikkona Greenpeacen vapaaehtoiset vaativat Eduskunnan portailla hallitusta tavoittelemaan Kööpenhaminassa laillisesti sitovaa ilmastosopimusta pelkän poliittisen sopimuksen sijaan.

Torstaina Greenpeace toimitti ympäristöministeri Paula Lehtomäelle hänen erityisavustajansa kautta kirjeen. Vapaaehtoiset vaativat ympäristöministeriä ajamaan aktiivisesti laillisesti sitovaa ilmastosopimusta, joten kirje sisälsi myös käsibanderollin ja pinssejä aloittelevalle ilmastoaktivistille. Pinsseissä tosin oli kaksi vaihtoehtoa, ja ympäristöministerin omasta aktiivisuudesta riippuu, kumman hän ansaitsee:

Miten on Paula, kumman pinssin koet omaksesi?

Topias Salonen

(julkaistu 14.8. päivitetty la klo 11.58)
Bonnin ilmastokokouksen merkittävimmät tulokset eivät löydy virallisista neuvotteludokumenteista, vaan ilmapiiristä, maiden lausunnoista ja irtiotoista.

Yksiselitteistä on, että suurin neuvotteluja hankaloittava tekijä on teollisuusmaiden haluttomuus kantaa vastuutaan, joka niille historiallisten ja nykyisten päästöjensä ja vaurautensa perusteella kuuluu. Niin kauan kun teollisuusmaat eivät ole valmiita tekemään omaa, jo aiemmin sovittua osaansa, on kehitysmaaryhmä ollut haluton neuvottelemaan omien toimiensa suuruusluokasta ja luonteesta.

Teollisuusmaiden lukemattomien tyhjien lupausten valossa kehitysmaaryhmän neuvottelutaktiikka on hyvin ymmärrettävä. Nyt, kun Kööpenhaminan kokous on jo kulman takana, on siinä kuitenkin suuret riskinsä kaikkein haavoittuvimpien kehitysmaiden kannalta, sillä mitä enemmän suuret päätökset jäävät Kööpenhaminan kokouksen päätettäväksi, sitä vaikeampaa näiden maiden voi olla saada omaa ääntään kuuluviin.

Juuri päättynyt viimeinen istunto tarjosi erikoisen näytöksen siitä, miten kehitysmaiden neuvotteluryhmän rivit ovat hajoilemassa tavalla, jota ilmastoneuvotteluissa ei ole totuttu näkemään. Tällä kertaa kyse oli siitä, kuinka virallisen statuksen keskeisin neuvotteluteksti saa ja lähetäänkö sitä karsimaan vai laajentamaan uusilla ideoilla.

Intia ja Saudi-Arabia jatkoivat samalla jarruttelulinjalla, mitä ne ovat harjoittaneet koko viikon, tekemällä ehdotuksia, jotka olisivat hankaloittaneet neuvotteluprosessia ja tuoneet lisää sivuja tekstiin. Samassa istunnossa vähiten kehittyneiden maiden ryhmän puhemies Bangladesh vaati nopeaa etenemistä ja sivujen karsimista. Afrikan ranskankieliset maat puolestaan vaativat - kehitysmaaryhmän kannan vastaisesti - materiaalin kääntämistä ranskaksi, mikä antaisi tekstille samalla virallisemman aseman. Yleensä niin yhtenäisen neuvotteluryhmän eväät olivat niin levällään, että puheenjohtaja joutui pyytämään ryhmää selvittämään kantansa uudelleen.

Samaan aikaan kokoussalin ulkopuolella vähiten kehittyneet maat ja saarivaltiot julkistivat tänään tiedotteen, jossa nämä 78 maata vaativat toimia, jotka rajoittaisivat maailman keskilämpötilan nousun alle 1.5 asteen esiteolliseen aikaan verrattuna. Maailman päästöt tulisi maaryhmän mukaan kääntää laskuun vuoteen 2015 mennessä ja saada 85 % vuoden 1990 alapuolelle vuoteen 2050 mennessä. Tämä on merkittävä irtiotto kehitysmaaryhmän voimahahmojen, Kiinan ja Intian kannoista. Ne kun eivät ole suostuneet sopimaan vuoden 2050 globaalista päästövähennystavoitteesta, peläten sen vaikutuksia itselleen. Niin kauan kuin teollisuusmaiden tavoitteet ovat niin surkeita, kuin mitä ne ovat olleet, kanta on hyvin ymmärrettävä.

Nämä irtiotot ovat rohkaisevia merkkejä, sillä se kertoo siitä, että kaikkein haavoittuvimmat maat eivät suostu enää tanssimaan Kiinan ja Intian pillin tahdissa, vaan valitsevat oman tiensä. Se, millainen neuvottelutaktiikka toimii isoille maille välttämättä toimi pienimmille ja haavoittuvimmille maille.

Suurempien kehitysmaiden joukossa sillanrakentajan roolia ovat näytelleet erityisesti Meksiko, Etelä-Afrikka ja Brasilia. Etelä-Afrikka on mm. ajanut aktiivisesti lopputulosta, jossa kehitysmaiden toimet ja Yhdysvaltojen päästövähennysvelvoite sovittaisiin kansainvälisoikeudellisesti sitovan sopimuksen alle, jolloin lopputuloksena olisi todennäköisesti kaksi pöytäkirjaa - Kioton pöytäkirja ja Kööpenhaminan pöytäkirja. Tämä on ratkaisumalli, jonka me ympäristöjärjestöt esittelimme kesäkuussa. Intia on vastustanut tällaista vaihtoehtoa kiivasti. Kiina ja Saudi-Arabia ovat myös olleet vastustajien leirissä, mutta heikommalla tarmolla. Todettakoon, että kansainvälisoikeudellisesti sitovan sopimuksen merkittävimpiin vastustajiin kuuluu myös Yhdysvallat.

Näiden kolmen asian ohella neljäs kehitysmaiden rivejä tällä viikolla repinyt kysymys on ollut hiilimarkkinamekanismien tulevaisuus. Tällä hetkellä teollisuusmailla on mahdollisuus rahoittaa kehitysmaissa kompensointihankkeita, joilla ne voivat välttää vastaavat päästövähennykset kotimaassa. Tämä nk. puhtaan kehityksen mekanismi (Clean Development Mechanism) on osoittautunut huonoksi ideaksi, sillä huomattava määrä hankkeista - joidenkin arvioiden mukaan jopa enemmistö - olisi toteutunut joka tapauksessa. Näissä tapauksissa todellista kompensaatiota ei ole tapahtunut ja absoluuttiset päästöt ovat kasvaneet. Monet maat näkevätkin nyt, että mekanismia pitäisi uudistaa radikaalisti ja sen tilalle tai rinnalle pitäisi järkevämpiä vaihtoehtoja. Uudistamisideoita ovat esitelleet mm. monet pienet kehitysmaat sekä Argentiina ja Etelä-Afrikka. Kiina, joka on yksi suurimmista kompensaatiohankkeiden “isäntämaista” ei haluaisi keskustella koko asiasta - ainakaan niin kauan kuin teollisuusmaat eivät saa sovittua omista riittävän suurista päästövähennyksistään.

On tärkeää muistaa, että kehitysmaiden neuvotteluryhmä (G77 & Kiina) on hyvin heterogeeninen joukko maita, joilla on lopulta hyvin erilaiset intressit ja riskit ilmastoneuvotteluissa. Perinteisesti maat ovat kuitenkin nähneet vahvimmaksi neuvottelutaktiikakseen sen, että ryhmän kannat pysyvät yhtenäisenä. Nyt tässä linjassa alkaa näkyä selkeitä muutoksia, ja oletettavaa on, että mitä lähemmäs Kööpenhaminaa mennään, sitä enemmän erot tulevat esiin. Neuvottelujen etenemisen Kaikkein haavoittuvimpien maiden äänen kuulumisen kannalta tämä on hyvä signaali.

Kaisa Kosonen

P.S. Intian neuvottelutaktiikka puhuttaa myös maan sisällä.

Kutsu ilmastosopimuspähkäilytilaisuuteen.

Kansainvälisen ympäristöpolitiikan areenoilla Greenpeace on yleensä sparraajan roolissa – hallitusten neuvottelijat tekevät esityksiään ja me kommentoimme ja ohjastamme, mihin suuntaan niitä kannattaisi viedä. Tarpeen tullen painostamme.  Joko järjestämme tapaamisia hallitusten edustajien kanssa neuvotteluiden tauoilla, tai pyydämme puheenvuoron neuvottelusalissa, jolloin puhuttelemme koko porukan tekemisiä kerralla. Saatammepa joskus järjestää mielenosoituksiakin.

Joskus asetelma kääntyy päälaelleen ja hallitukset pääsevät maksamaan potut pottuina, eli ruotimaan meidän esityksiämme. Näin tapahtui perjantaina täällä Bonnissa, kun Australian ja Yhdysvaltojen hallitukset isännöivät työpajaa, jossa valtioiden ilmastoneuvottelijat ottivat varaslähtöä tänään virallisesti alkavaan ilmastokokoukseen. Kaikki valtiot, jotka ovat tehneet kokonaisvaltaisempia esityksiä Kööpenhaminan ilmastosopimukseksi, oli kutsuttu esittelemään omia mallejaan. Lisäksi kutsu ropsahti meille. Sopimusluonnos (Copenhagen Treaty 1.0), jonka julkaisimme kesäkuussa yhdessä WWF:n ja neljän muun järjestön kanssa on herättänyt niin paljon mielenkiintoa, että se nostettiin yhdeksi vaihtoehdoksi.

Jokaista esitystä seurasi kaksi kommenttipuheenvuoroa ja meidän esitystämme kommentoivat Euroopan komission ja Malediivien edustajat. Kuten odottaa saattoi, esityksemme sai sekä risuja että ruusuja – täyslaidallinen molempia. Saman kohtelun saivat kaikki seitsemän muutakin esitystä - neuvottelujen keskellä kun ollaan. Komission edustajan kritiikki esittämäämme koordinointi- ja rahoitusinstituutiota kohtaan oli mitä ilmeisemmin suunnattu epäsuorasti kehitysmaille, jotka ovat tehneet saman suuntaisia esityksiä. EU kun haluaisi nojata olemassa oleviin instituutioihin, kuten Maailmanpankkiin ja sen hallinnoimaan ympäristörahastoon, mitä taas kehitysmaat eivät halua.

Se, että pääsimme esittämään sopimusluonnoksemme muiden sopimusesitysten rinnalla, antoi meille mainion lähtölaukauksen tänään alkaneeseen viiden päivän kokoukseen. Nyt voimme keskittyä yksityiskohdista vääntämiseen eri maiden kanssa. Laskeskelin, että ennen perjantain esitystämme olimme ehtineet esitellä sopimusluonnostamme jo liki 80 hallituksen edustajille erinäisten tapaamisten, työpajojen, seminaarien ja illallisesitelmien muodossa.

Neuvottelijoiden on aika siirtyä tekstin lisäysmoodista tekstin leikkausmoodiin ja yhteisymmärryksen etsimiseen. Aika on käymässä vähiin, ja ennen Bangkokissa syys-lokakuussa järjestettävää seuraavaa kokousta neuvottelutekstien on syytä supistua 300 sivusta lähemmäs viittäkymmentä, jotta sopimusluonnokseen/-iin saadaan jotain tolkkua ennen ratkaisevaa Kööpenhaminan kokousta joulukuussa.

Ja ne kaikkein isoimmat kysymykset - päästövähennysten tarve, rahoitus ja sopimuksen kansainvälisoikeudellinen sitovuus ovat edelleen levällään. Uusi-Seelanti julkisti tänään viimeisenä teollisuusmaana oman päästövähennystavoitteensa, 10-20 %, mikä tuskin juurikaan muuttaa teollisuusmaiden nykyisten tavoitteiden yhteisarvoa, joka on säälittävät 10-16 % v. 1990 tasosta v. 2020 mennessä. Näin vaatimattomilla tavoitteilla ei todellakaan solmita sopimusta, joka pitää maailman keskilämpötilan kaukana kaukana kahden asteen rajasta, jonka G8-maiden johtajat ja suurten talouksien foorumi (MEF) tunnustivat heinäkuussa vaararajaksi, jota ei tulisi ylittää.

Kansalaisjärjestöillä on edessään työntäyteinen puolivuotinen. Meidän on saatava aikaan niin iso globaali painostus, että kunnianhimon taso nousee merkittävästi Kööpenhaminaan mennessä.

Kaisa Kosonen

Poliittisen kentän vihreällä laidalla on viime vuosina ollut tungosta. Viime eduskuntavaaleissa lähes kaikilla puolueilla oli ilmasto- tai energiapoliittinen ohjelma. Kiinnitimme toki jo tuolloin huomiota monien julkilausumien onttouteen. Käytännön politiikassa raskaan teollisuuden lyhyen aikavälin etujen ajaminen on noussut jo nyt huomattavasti tärkeämmäksi tavoitteeksi, kuten esim. Suomen takapajuiset kannat EU:n energialinjauksiin osoittavat.

Jos rahoitusmarkkinoiden kansainvälinen kriisi alkaa heijastua reaalitalouteen myös Suomessa, kuten uusimmat ennusteet antavat odottaa, on poliitikkojen sitoutuminen ympäristösuojeluun kovassa testissä. Perinteisesti ympäristöongelmia on ratkaistu nousukauden aikana ja laimilyöty suhdanteiden osoittaessa alaspäin. 1980-luvulla laitettiin kuriin otsonikato ja happosateet. Kioton sopimus saatiin voimaan 2000-luvun nopean kasvun vuosina.

Nyt olemme kuitenkin keskellä ekologista kriisiä, jonka ratkaiseminen ei voi odottaa uusia nousukausia. Joka neljäs maailman nisäkäslajeista uhkaa kuolla sukupuuttoon. Maailman ilmastopäästöt täytyy kääntää laskuun kymmenen vuoden kuluessa, jotta voimme säilyttää kohtuullisen mahdollisuuden rajoittaa ilmastonmuutos alle kahden asteen. Tämä edellyttää käänteentekevää ilmastosopimusta Kööpenhaminassa joulukuussa 2009 - aikana, jolloin talouden taantuma voi olla pahimmillaan. Sekä uhanalaisista lajeista lukua pitävän IUCN:n että YK:n ilmasto-ohjelman johtajat ovat varoittaneet, että talouskriisi ei saa johtaa polttavien ympäristöongelmien ratkaisun lykkäämiseen.

Taantumaa pelätessä on hyvä muistaa, että suomalaiset ja teollisuusmaiden asukkaat ylipäätään ovat rikkaampia kuin koskaan. 1980-luvun alkuun verrattuna keskimääräisen suomalaisen ostovoima on lähes kaksinkertaistunut. Tätä taustaa vasten huoli talouskasvun hidastumisesta tai jopa pysähtymisestä pariksi vuodeksi vaikuttaa älyttömältä.

Talouskasvun välttämättömyys ei johdukaan siitä, että tavaran määrän lisääminen kasvattaisi hyvinvointia, vaan siitä, että koko kansainvälinen talousjärjestelmä on rakennettu riippuvaiseksi kasvusta. Kun teknologia ja koulutus nostavat työn tuottavuutta, mutta työaikoja ei lyhennetä, täytyy tuotannon kasvaa, jotta kaikille riittää puuhaa 8 tunniksi päivässä. Lainojen takaisinmaksukykyä arvioitaessa oletetaan palkkojen nousevan vuosittain. Pääoman tuottovaatimuksiin pääseminen edellyttää yrityksiltä yleensä liikevaihdon kasvattamista. Ja niin edelleen. Talousjärjestelmän riippuvuus mahdollisimman nopeasta kasvusta taas kaventaa poliitikkojen liikkumavaran ympäristö- ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemisessa liian kapeaksi.

Talouskriisi ei siis tuo muassaan mitään sellaista, mistä ei selvittäisi jakamalla työtä ja oikeudenmukaistamalla tulonjakoa. Hyvinvointipalveluiden rahoittamiseen tuottavuuden kasvu vaikuttaa vähemmän kuin monesti esitetään - lapset, sairaat ja vanhukset tarvitsevat ihmisiä hoitajikseen siinä missä ennenkin, joten näillä aloilla tuottavuus ei todellisuudessa voi paljoa kasvaa.

Polttavien ympäristöongelmien ratkaiseminen edellyttää todennäköisesti, että talouskasvun välttämättömyyttä arvioidaan uudelleen. Talous voi toki kasvaa, mutta talouskasvu ei voi enää olla politiikan yksinomainen tai tärkein tavoite. Kuten IUCN:n varajohtaja kommentoi BBC:lle,

“The financial crisis is nothing compared with the environmental crisis. It’s going to affect a few people, whereas the biodiversity crisis is going to affect the entire world. So there is a risk that because of the financial crisis, people are going to say ‘yeah, the environment is not that urgent’; it is really urgent.”

Optimistisesti voi toisaalta ajatella, että rahoitusmarkkinoiden kriisi on pakottanut kovimmatkin konservatiivit myöntämään, että valtion voimakas rooli on välttämätön markkinoiden epäonnistuessa.Maailmanlaajuisen kestävän energian vallankumouksen aloittamiseen riittävä rahasumma löytyy tarvittessa parissa viikossa. Ilmastonmuutos taas on suurin markkinamekanismin epäonnistuminen, jonka ihmiskunta on kohdannut. Mm. rahoitus- ja asuntomarkkinoille nyt pumpattavat käsittämättömät rahasummat ovat ainutlaatuinen mahdollisuus nostaa ympäristönsuojelu keskeiseen asemaan näillä sektoreilla.

Lauri Myllyvirta

Bangkokin pilvenpiirtäjiä ja kiiltäviä pintoja katsellessa ei välttämättä tule mieleen, että ollaan ilmastosopimuksen määritelmän mukaan kehitysmaassa, jota pitäisi kohdella lempeämmin kuin vaikkapa Puolaa, jossa seuraava osapuolikokous joulukuussa pidetään.

Vaikka YK:n ilmastosopimuksen jako kehitys- ja teollisuusmaihin on auttamatta vanhentunut ja tullee uudistumaan Kioton pöytäkirjan jatkosopimuksen myötä, osoittaa katsaus tilastoihin, että Thaimaan ja Puolan välillä on edelleen merkittäviä eroja. Puola tuottaa henkeä kohden yli kaksi kertaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin Thaimaa, minkä lisäksi puolalaiset ovat selkeästi thaimaalaisia vauraampia: maan ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden on 67 % suurempi kuin Thaimaan.

Vaan entäpä, jos thaimaalainen autotehdas tuottaa enemmän päästöjä kuin puolalainen? Pitäisikö puolalaisen tehtaan vähentää päästöjään enemmän, vaikka se valmistaa samoja tuotteita, ehkäpä samoille markkinoille?

Entäpä sitten Yhdysvallat ja yhdysvaltalainen autotehdas? Maan henkeä kohden lasketut päästöt ovat liki 20-kertaiset Intiaan nähden, mutta maa on jättäytynyt Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle, koska ansaitsee mielestään samanveroista kohtelua esimerkiksi juurikin Intian kanssa.

Oikeudenmukaisuus on ilmastopolitiikan keskeisin ja samalla kimurantein kysymys: kenen pitäisi vähentää päästöjä, kuinka paljon, ja millä perustein? Entä kenen pitäisi korvata jo aiheutetut, ja edessä väistämättä olevat haitat ilmastonmuutoksen uhreille - missä määrin, ja millä perusteilla?

Bangkokissa tänään alkaneessa virkamieskokouksessa aloitetaan kahden vuoden neuvottelurumba, jonka pitäisi johtaa kattavan ja käänteentekevän ilmastosopimuksen solmimiseen Kööpenhaminassa ensi vuonna. Bankokin kokouksen asialistalla ei vielä ole tulenarkoja asioita, kuten maakohtaisista velvoitteista sopimista, mutta jo täällä oikeudenmukaista vastuunjakoa aletaan pohtia eri kanteilta.

Ensimmäisen päivän käytäväkeskusteluja on hallinnut Japanin aloite sektorikohtaisesta sopimisesta. Esityksen mukaan maakohtaiset päästövähennystavoitteet tulisi määritellä nykyisen top down -lähestymistavan (maakohtainen päästökatto, jota ei saa ylittää) sijaan sektorikohtaisella bottom up -lähestymisellä, eli karkeasti suomennettuna “katsotaan, mihin pystytään” -tavoitteilla. Lisäksi sektoritarkastelun voisi ulottaa kansainväliseksi niin, että eri päästölähteitä tarkasteltaisiin yli maarajojen - sektorikohtaisesti.

Vaikka Japanin aloitteessa voi olla kehityskelpoisiakin aineksia, ovat ympäristöjärjestöt suhtautuneet siihen nuivasti, sillä jos maat saisivat itse arvioida, mihin pystyvät, niin kukaanhan ei pystyisi juuri mihinkään - ei ainakaan niin mittaviin ja nopeisiin päästövähennyksiin, joita vaarallisen ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää.

Japanin esityksen ehkä noloin osuus onkin se, että maan mielestä pitkän aikavälin tavoitteen (maailman päästöjen puolittaminen v. 2050 mennessä) tulisi olla vain indikatiivinen, ei sitova. Tämä, jos joku, olisi epäoikeudenmukaista ilmastopolitiikkaa niiden satojen miljoonien ihmisten näkökulmasta, joiden elinmahdollisuuksia ilmastonmuutos uhkaa.

YK:n ilmastokokouksesta Bangkokista,
Kaisa Kosonen

Ilmastokokous alkoi eilen iloisissa tunnelmissa, kun Australia ilmoitti ratifioineensa Kioton pöytäkirjan. Tuore pääministeri Kevin Rudd ratifioi sopimuksen ensimmäisenä virallisena toimenaan.

Vihdoin!

Yhdysvallat, ja tarkemmin sanottuna Bushin hallinto, on nyt entistä enemmän yksin, sen ainoan teollisuusmaakumppanin loikattua toiseen leiriin.

Ratifiointi on mainio esimerkki siitä, että kansalaisaktiivisuus kannattaa. Ilmastonmuutos nousi yhdeksi Australian vaalien tärkeimmistä teemoista – ellei tärkeimmäksi, ja siinä kansalaisjärjestöt näyttelivät merkittävää roolia. Vuosi sitten Kenian ilmastokokouksen aikaan Greenpeace ja muut kansalaisjärjestöt järjestivät Australiassa ilmastomarssin, johon osallistui eri puolilla maata yli 90 000 australialaista! Siitä käyntiin pyörähtänyt vuosi oli pelkkää tiivistä puserrusta ilmastonmuutoksen nostamiseksi vaalien ykkösteemaksi. Järjestöjen ja kansalaisten luoma paine pakotti jokaisen puolueen ottamaan kantaa ilmastonmuutokseen, ja lopulta puolue, jonka kannat olivat huomattavasti parempia kuin pääkilpailijansa, voitti.

Greenpeacen Australian toimistolle ilmastonmuutos oli vaalivuonna ehdoton ykkösteema. Australialaiset kollegamme eivät kuitenkaan suinkaan aio jättää kampanjaa tähän, vaan nyt se vasta kunnolla alkaakin. Australiaa ja Yhdysvaltoja on yhdistänyt tähän saakka Kioton pöytäkirjan hylkäämisen lisäksi huippukorkeat henkeä kohden lasketut ilmastopäästöt sekä uusiutuvien energialähteiden hylkiminen. Haasteisiin nähden Kioton pöytäkirjan allekirjoittaminen olikin vasta kevyttä alkulämmittelyä. Seuraavaksi tuoreen pääministerin on käärittävä hihansa ja rydyttävä tositoimiin.

Nähtäväksi jää, miten Australian uudet tuulet näkyvät sen kannanotoissa täällä Balilla. Ryhtyykö se ehkä painostamaan entistä rikoskumppaniaan mukaan Kioton pöytäkirjan jatkosopimukseen?

Kaisa Kosonen