”Lapsemme eivät tule ikinä antamaan meille anteeksi, jos epäonnistumme. Jotkut ovat alkaneet puhua suunnitelma B:stä, jos Kööpenhaminassa ei saada aikaan kunnianhimoista ilmastosopimusta, mutta suunnitelma B:tä ei ole. Meidän on yksinkertaisesti onnistuttava Kööpenhaminassa, tai edessä on vain suunnitelma F, failure.”

Näissä tunnelmissa Thaimaan pääministeri avasi viime maanantaina YK:n ilmastoneuvottelut Bangkokissa. Viestiä vahvisti tieto siitä, että samaan aikaan toisaalla joukko filippiiniläisiä räpiköi kaulaansa myöten tulvavesissä Manilan kaduilla, epätavallisen rajujen rankkasateiden jäljiltä. Ainakin 70 ihmistä on kuollut ja arviolta puoli miljoonaa (!) ihmistä menettänyt kotinsa.

Kaksivuotinen neuvottelukierros uudesta ilmastosopimuksesta on tähän mennessä tuottanut ainoastaan paksun pinon neuvottelutekstiä, johon on listattu kaikki ideat, mitä hallitusten edustajien päihin on matkan varrella sattunut pälkähtämään. Joulukuuhun mennessä teksti pitäisi runnoa ilmastosopimukseksi, joka vihdoin kääntää maailman päästöt nopeaan laskuun.

Parhaiten tilannetta kuvaa Euroopan komission puheenjohtajan Jose Barroson kommentti:

”Pöydällä oleva teksti sisältää 200 sivua, vaihtoehtojen kimaran ja hakasulkujen metsän. Jos me emme selvitä tätä sotkua, tekstistä uhkaa tulla historian pisin itsemurhaviesti.”

(Vapaasti suomennettu Guardianin haastattelusta, joka ilmestyi 25.9.)

Neuvottelijoita auttaisi, jos teollisuusmaiden ministerit viitsisivät vinkata, mihin suuntaan neuvotella. Viime viikon valtionpäämiestason kokouksiin New Yorkissa (YK) ja Pittsburghissa (G20) ladattiin paljon odotuksia, mutta siinä missä Kiinan presidentti ilmoitti maansa vähentävän päästöjään mittavasti ennustettuun kehitykseen nähden, tyytyi suurin osa teollisuusmaiden johtajista jälleen kerran lätisemään ympäripyöreitä, ja lykkäämään rahoituspäätöksiä.

Suurimman pettymyksen tuotti Barack Obama, joka piti ensimmäisen ilmastopuheensa kansainväliselle yleisölle. Retoriikka ja eleet olivat taattua Obama-laatua, mutta kun kuulijat tähtipölyn laskeuduttua katsoivat muistiinpanojaan, rivien välissä luki lähinnä ”No we can’t”. Presidentti ei ollut sanonut mitään Kööpenhaminan keskeisistä kipukohdista - teollisuusmaiden tavoitteista, rahoitussitoumuksista tai sopimuksen sitovuudesta.

Kun Yhdysvaltojen uusi ilmastosuurlähettiläs astui vaalien jälkeen ensimmäistä kertaa YK:n ilmastokokouksen puhujapönttöön ja ilmoitti ”We’re back!”, yleisö taputti ja ilma oli ainutlaatuista toivoa täynnä. Obamalle annettiin aikaa saada Yhdysvaltojen kansallinen lainsäädäntö vauhtiin ennen suurten linjausten tekemistä kansainvälisillä foorumeilla. Nyt yhden jos toisenkin kärsivällisyys alkaa kuitenkin loppua. Yhdysvallat on tarjoamassa liian vähän ja liian myöhään. Viime viikkoina Obaman edustajat ovat lisäksi alkaneet vähätellä Kööpenhaminan kokouksen merkitystä - että ehtiihän tuota myöhemminkin. Tämä ei onneksi EU:lle ja kehitysmaille käy. Obamalla onkin edessä kuumenevat paikat.

Bangkokin kokous käynnistää 70 päivän loppusuoran kohti Kööpenhaminaa. Tähän sisältyy kolme virallista YK:n neuvotteluviikkoa sekä lukuisia muita virkamies- ja ministeritason kokouksia. Voi vaan toivoa, että kehitysmaat jatkavat viime aikojen rakentavalla linjalla ja edistävät neuvottelutekstin karsimista Bangkokissa, vaikka teollisuusmaat eivät olekaan täyttäneet lupauksiaan. Muuten teollisuusmaat voivat piiloutua ”hups, aika loppui!” -verukkeen taakse Kööpenhaminassa - ikään kuin niillä ei olisi ollut jo kahta vuosikymmentä aikaa miettiä, mitä tehdä.

Voi olla, että neuvottelut eivät etene. Ilmastonmuutos kuitenkin etenee - pelottavalla ja kiihtyvällä vauhdilla. Päättäjät eivät voi muuttaa luonnontieteellistä todellisuutta, mutta ne voivat muuttaa politiikkaa. Toivottavasti Angela Merkelin vaalivoitto saa hänet tsemppaamaan myös EU:hun uutta puhtia.

Kaisa Kosonen

Kirjoitus on ilmestynyt myös 1.10.09 MTV3:n ilmastosivuilla.

Olen seurannut kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja nyt kymmenen vuotta. Minulta kysytään aina silloin tällöin, että onko tässä nyt oikeasti mitään toivoa. Että uskonko tosissani siihen, että valtiot voisivat nyt yhtäkkiä, yli kaksikymmentä vuotta kestäneen aneemisen jankuttamisen ja tyhjien lupausten jälkeen päästä yhteisymmärrykseen niin suurista päästövähennyksistä, että vaarallinen ilmastonmuutos voitaisiin vielä torjua.

Nyt ollaan kehityspolulla, joka on ylittänyt ilmastotutkijoiden pahimmatkin ennusteet. Päälle pukkaa vielä finanssikriisiä ja joukkoirtisanomisia.

Kannattaako näin synkkien tulevaisuuskuvien valossa edes hankkia lapsia, jotkut jo kyselevät.

Kuulkaas ystävät. Nyt, jos koskaan sitä toivoa nimenomaan on - enemmän kuin koskaan aiemmin. Eikä tämä ole idealismia. Tämä on realismia.

Toisin kuin vuonna 1999, jolloin osallistuin ensimmäistä kertaa YK:n ilmastokokoukseen (ympäristöpolitiikan opiskelijana), ilmastonmuutos ei ole enää vain tutkijoiden, edelläkävijäpoliitikkojen ja ekohippien huolenaihe. Se on yksi kansainvälisen politiikan kuumimmista kysymyksistä. Aihetta on viime vuosina puitu korkeimmilla mahdollisilla areenoilla G8:sta YK:n turvallisuusneuvostoon, sillä ilmastonmuutos tunnistetaan nyt mitä suuremmissa määrin ihmisoikeus- talous- ja turvallisuusuhkaksi.

Nopeita, mittavia päästövähennyksiä vaativat nyt Poznanin kokouksen alla vaikutusvaltaiset, valtioiden rajat ylittävät ryhmät suursijoittajista ay-liikkeeseen ja uskonnollisiin johtajiin. Kööpenhaminassa vuoden päästä järjestettävä 15. osapuolikokous, jossa uusi, käänteentekevä sopimus on määrä solmia, tullaan käymään niin valtavan suurennuslasin alla, että päättäjille tuskin jää mahdollisuutta olla tekemättä radikaaleja päätöksiä.

Mutta miksi juuri nyt? Miksei sitten, kun talous on taas vähän paremmassa jamassa?

Parempaa tilaisuutta meille ei enää tule. Tutkijoiden mukaan meillä on seitsemän vuotta aikaa kääntää maailman päästöt nopeaan laskuun nykyiseltä kasvu-uraltaan, jos vaarallinen ilmastonmuutos halutaan kohtuullisella todennäköisyydellä torjua. Koska valtavat investoinnit eivät tapahdu käden käänteessä on päätökset päästövähennyksistä tehtävä nyt. Niitä investoijat juuri odottavat. Jokainen viivytelty vuosi vähentää katastrofien torjumisen mahdollisuuksia ja lisää torjumisen kustannuksia.

Sitä paitsi, yhä useammat talousasiantuntijat, sijoittajat ja johtavat poliitikot (mm. Obama, Barroso, Brown) painottavat, että juuri ilmastorajoitukset voivat osaltaan pelastaa maailmantalouden kriisistään. Ne kun avaisivat valtavat markkinat puhtaalle teknologialle ja loisivat näin työpaikkoja sekä parantaisivat kansantalouksien energiatehokkuutta ja energiaomavaraisuutta.

Joten kyllä, Poznanin ilmastokokouksen avajaispäivänä olen toiveikas. Täällä niitä käänteentekeviä päätöksiä ei tosin vielä tehdä, joten tämän kokouksen perusteella ei vielä kannata vetää johtopäätöksiä siitä, pystyvätkö päättäjät lopulta vastaamaan haasteisiin. Se mitataan ensi vuonna Kööpenhaminassa.

Jos haluat omalta osaltasi vauhdittaa käänteentekevän sopimuksen syntymistä, tule mukaan kansainvälisen ilmastotoimintapäivän Suomen tapahtumaan, joka meillä (sattuneesta syystä) järjestetään varsinaisen toimintapäivän aattuna, perjantaina 5.12. Tapahtumiin odotetaan kymmeniä, jopa satoja tuhansia ihmisiä yli 60 maassa!

Kaisa Kosonen

P.S. Omalta kohdaltani taidan miettiä lapsiasioita vasta Kööpenhaminan kokouksen jälkeen.

Poznanin ilmastokokouksen tunnelmia löydät myös ilmasto.orgista.