”Lapsemme eivät tule ikinä antamaan meille anteeksi, jos epäonnistumme. Jotkut ovat alkaneet puhua suunnitelma B:stä, jos Kööpenhaminassa ei saada aikaan kunnianhimoista ilmastosopimusta, mutta suunnitelma B:tä ei ole. Meidän on yksinkertaisesti onnistuttava Kööpenhaminassa, tai edessä on vain suunnitelma F, failure.”

Näissä tunnelmissa Thaimaan pääministeri avasi viime maanantaina YK:n ilmastoneuvottelut Bangkokissa. Viestiä vahvisti tieto siitä, että samaan aikaan toisaalla joukko filippiiniläisiä räpiköi kaulaansa myöten tulvavesissä Manilan kaduilla, epätavallisen rajujen rankkasateiden jäljiltä. Ainakin 70 ihmistä on kuollut ja arviolta puoli miljoonaa (!) ihmistä menettänyt kotinsa.

Kaksivuotinen neuvottelukierros uudesta ilmastosopimuksesta on tähän mennessä tuottanut ainoastaan paksun pinon neuvottelutekstiä, johon on listattu kaikki ideat, mitä hallitusten edustajien päihin on matkan varrella sattunut pälkähtämään. Joulukuuhun mennessä teksti pitäisi runnoa ilmastosopimukseksi, joka vihdoin kääntää maailman päästöt nopeaan laskuun.

Parhaiten tilannetta kuvaa Euroopan komission puheenjohtajan Jose Barroson kommentti:

”Pöydällä oleva teksti sisältää 200 sivua, vaihtoehtojen kimaran ja hakasulkujen metsän. Jos me emme selvitä tätä sotkua, tekstistä uhkaa tulla historian pisin itsemurhaviesti.”

(Vapaasti suomennettu Guardianin haastattelusta, joka ilmestyi 25.9.)

Neuvottelijoita auttaisi, jos teollisuusmaiden ministerit viitsisivät vinkata, mihin suuntaan neuvotella. Viime viikon valtionpäämiestason kokouksiin New Yorkissa (YK) ja Pittsburghissa (G20) ladattiin paljon odotuksia, mutta siinä missä Kiinan presidentti ilmoitti maansa vähentävän päästöjään mittavasti ennustettuun kehitykseen nähden, tyytyi suurin osa teollisuusmaiden johtajista jälleen kerran lätisemään ympäripyöreitä, ja lykkäämään rahoituspäätöksiä.

Suurimman pettymyksen tuotti Barack Obama, joka piti ensimmäisen ilmastopuheensa kansainväliselle yleisölle. Retoriikka ja eleet olivat taattua Obama-laatua, mutta kun kuulijat tähtipölyn laskeuduttua katsoivat muistiinpanojaan, rivien välissä luki lähinnä ”No we can’t”. Presidentti ei ollut sanonut mitään Kööpenhaminan keskeisistä kipukohdista - teollisuusmaiden tavoitteista, rahoitussitoumuksista tai sopimuksen sitovuudesta.

Kun Yhdysvaltojen uusi ilmastosuurlähettiläs astui vaalien jälkeen ensimmäistä kertaa YK:n ilmastokokouksen puhujapönttöön ja ilmoitti ”We’re back!”, yleisö taputti ja ilma oli ainutlaatuista toivoa täynnä. Obamalle annettiin aikaa saada Yhdysvaltojen kansallinen lainsäädäntö vauhtiin ennen suurten linjausten tekemistä kansainvälisillä foorumeilla. Nyt yhden jos toisenkin kärsivällisyys alkaa kuitenkin loppua. Yhdysvallat on tarjoamassa liian vähän ja liian myöhään. Viime viikkoina Obaman edustajat ovat lisäksi alkaneet vähätellä Kööpenhaminan kokouksen merkitystä - että ehtiihän tuota myöhemminkin. Tämä ei onneksi EU:lle ja kehitysmaille käy. Obamalla onkin edessä kuumenevat paikat.

Bangkokin kokous käynnistää 70 päivän loppusuoran kohti Kööpenhaminaa. Tähän sisältyy kolme virallista YK:n neuvotteluviikkoa sekä lukuisia muita virkamies- ja ministeritason kokouksia. Voi vaan toivoa, että kehitysmaat jatkavat viime aikojen rakentavalla linjalla ja edistävät neuvottelutekstin karsimista Bangkokissa, vaikka teollisuusmaat eivät olekaan täyttäneet lupauksiaan. Muuten teollisuusmaat voivat piiloutua ”hups, aika loppui!” -verukkeen taakse Kööpenhaminassa - ikään kuin niillä ei olisi ollut jo kahta vuosikymmentä aikaa miettiä, mitä tehdä.

Voi olla, että neuvottelut eivät etene. Ilmastonmuutos kuitenkin etenee - pelottavalla ja kiihtyvällä vauhdilla. Päättäjät eivät voi muuttaa luonnontieteellistä todellisuutta, mutta ne voivat muuttaa politiikkaa. Toivottavasti Angela Merkelin vaalivoitto saa hänet tsemppaamaan myös EU:hun uutta puhtia.

Kaisa Kosonen

Kirjoitus on ilmestynyt myös 1.10.09 MTV3:n ilmastosivuilla.

Bangkokin pilvenpiirtäjiä ja kiiltäviä pintoja katsellessa ei välttämättä tule mieleen, että ollaan ilmastosopimuksen määritelmän mukaan kehitysmaassa, jota pitäisi kohdella lempeämmin kuin vaikkapa Puolaa, jossa seuraava osapuolikokous joulukuussa pidetään.

Vaikka YK:n ilmastosopimuksen jako kehitys- ja teollisuusmaihin on auttamatta vanhentunut ja tullee uudistumaan Kioton pöytäkirjan jatkosopimuksen myötä, osoittaa katsaus tilastoihin, että Thaimaan ja Puolan välillä on edelleen merkittäviä eroja. Puola tuottaa henkeä kohden yli kaksi kertaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin Thaimaa, minkä lisäksi puolalaiset ovat selkeästi thaimaalaisia vauraampia: maan ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden on 67 % suurempi kuin Thaimaan.

Vaan entäpä, jos thaimaalainen autotehdas tuottaa enemmän päästöjä kuin puolalainen? Pitäisikö puolalaisen tehtaan vähentää päästöjään enemmän, vaikka se valmistaa samoja tuotteita, ehkäpä samoille markkinoille?

Entäpä sitten Yhdysvallat ja yhdysvaltalainen autotehdas? Maan henkeä kohden lasketut päästöt ovat liki 20-kertaiset Intiaan nähden, mutta maa on jättäytynyt Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle, koska ansaitsee mielestään samanveroista kohtelua esimerkiksi juurikin Intian kanssa.

Oikeudenmukaisuus on ilmastopolitiikan keskeisin ja samalla kimurantein kysymys: kenen pitäisi vähentää päästöjä, kuinka paljon, ja millä perustein? Entä kenen pitäisi korvata jo aiheutetut, ja edessä väistämättä olevat haitat ilmastonmuutoksen uhreille - missä määrin, ja millä perusteilla?

Bangkokissa tänään alkaneessa virkamieskokouksessa aloitetaan kahden vuoden neuvottelurumba, jonka pitäisi johtaa kattavan ja käänteentekevän ilmastosopimuksen solmimiseen Kööpenhaminassa ensi vuonna. Bankokin kokouksen asialistalla ei vielä ole tulenarkoja asioita, kuten maakohtaisista velvoitteista sopimista, mutta jo täällä oikeudenmukaista vastuunjakoa aletaan pohtia eri kanteilta.

Ensimmäisen päivän käytäväkeskusteluja on hallinnut Japanin aloite sektorikohtaisesta sopimisesta. Esityksen mukaan maakohtaiset päästövähennystavoitteet tulisi määritellä nykyisen top down -lähestymistavan (maakohtainen päästökatto, jota ei saa ylittää) sijaan sektorikohtaisella bottom up -lähestymisellä, eli karkeasti suomennettuna “katsotaan, mihin pystytään” -tavoitteilla. Lisäksi sektoritarkastelun voisi ulottaa kansainväliseksi niin, että eri päästölähteitä tarkasteltaisiin yli maarajojen - sektorikohtaisesti.

Vaikka Japanin aloitteessa voi olla kehityskelpoisiakin aineksia, ovat ympäristöjärjestöt suhtautuneet siihen nuivasti, sillä jos maat saisivat itse arvioida, mihin pystyvät, niin kukaanhan ei pystyisi juuri mihinkään - ei ainakaan niin mittaviin ja nopeisiin päästövähennyksiin, joita vaarallisen ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää.

Japanin esityksen ehkä noloin osuus onkin se, että maan mielestä pitkän aikavälin tavoitteen (maailman päästöjen puolittaminen v. 2050 mennessä) tulisi olla vain indikatiivinen, ei sitova. Tämä, jos joku, olisi epäoikeudenmukaista ilmastopolitiikkaa niiden satojen miljoonien ihmisten näkökulmasta, joiden elinmahdollisuuksia ilmastonmuutos uhkaa.

YK:n ilmastokokouksesta Bangkokista,
Kaisa Kosonen