Listasin alla olevaan taulukkoon joitain Suomen brändiin ympäristöasioissa vaikuttavia plussia ja miinuksia ja sitä, miten ko. asioita voisi parantaa (kuva suurenee klikkaamalla). Ajattelin laittaa valtuuskunnalle tältä pohjalta viestiä. Ideat ja kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita!

Lauri Myllyvirta

Vanhasen torjuntavoitto ei kuitenkaan taida luvata hyvää ilmastolle. Ranskan aikeena oli tuoda EU-huippukokoukseen ehdotuksensa, jossa metsien hiilinieluja verrattaisiin kuten muitakin päästöjä vuoteen 1990. Ja Suomi vastustaa Ranskan esitystä, koska Suomi haluaa ensi vuosikymmenellä hakata metsiään huomattavasti vuotta 1990 enemmän ja tästä aiheutuu useiden miljoonien tonnien päästöt.

Näistä päästöistä Suomi ei halua ottaa vastuuta, vaan käy taisteluun vaikka kesken illallisen.

Lisäksi Suomi todennäköisesti pitää Ranskan ehdotusta epäoikeudenmukaisena ja jopa tahdittomana. Mikäs se on ranskalaisten ehdotellessa, kun maassa kasvaa vain nuorta metsää josta ei ole vielä vuosikymmeniin hakattavaksi, arvelee suomalainen metsänhoitaja.

Vaan kuinka tahdikas on Suomen oma hakkuutoive?

Suomi perustelee aiempaa suurempia hakkuita 2010-luvulla sillä, että suuri osa metsiemme puustosta tulee juuri silloin hakkuukypsäksi. Ja kun hakkuita halutaan jatkaa entiseen intensiiviseen tapaan, kaikki tuo “kypsä puu” hakataan metsästä pois. Tämä on Suomen kansallisen metsäohjelman tavoite. Sen mukaisesti Suomi ennustaa hakkuiden nousevan noin 70 miljoonaan kuutioon, vaikka Metsäntutkimuslaitoksen arviot kotimaisen puun käytöstä vuodelle 2020 ovat vain 46 miljoonaa kuutiota.

Voikin kysyä kuinka todelliseen uhkakuvaan ennakoidut lisälaskut Suomelle metsien hiilinieluista oikein perustuvat?

Onko taustalla vain toivekuva nykyisenkaltaisten hakkuiden jatkumisesta, joka ei vastaa metsäteollisuuden käynnissä olevaa väistämätöntä rakennemuutosta?

Vai onko Suomellakin halu ennustaa ylisuuria hakkuita, jonka jälkeen pienemmistä hakkuista voisi saada ilmastosopimuksessa hyvitystä?

Tällaiset teollisuusmaiden ylisuuriin hakkuuennusteisiin perustuvat laskentasäännöt nimittäin uhkaavat Kööpenhaminassa tehdä ilmastosopimukseen porsaanreiän, joka vastaa suuruudeltaan Kioton pöytäkirjan nykyisiä tavoitteita.

Teollisuusmaiden päästövähennystavoitteista voitaisiin siis samantien vähentää viisi prosenttiyksikköä.

Tämän porsaanreiän tukkimiseksi Greenpeace vaatii Suomea tukemaan historialliseen vertailutasoon perustuvia laskentasääntöjä ja vastustamaan ennusteisiin perustuvia. Kritiikkiä esittää myös WWF:n Maija Kaukonen blogikirjoituksessaan. Nyt maailmanlaajuinen kestävä metsien hiilinielujen varjeleminen uhkaa hautautua Suomen kansallisen metsäohjelman hakkuutavoitteen alle.

Laita Matti vaihteeksi sana kiertämään: Suomi hyväksyy!

Simo Kyllönen

Ja kun vielä YLE:n Kotikatsomokin esittää ensi viikolla draaman “Lopun alku” samasta aiheesta, voi todeta että olemmepa innoittaneet kulttuurin tekijöitä harvinaisen laajasti.

Lapissa metsäkiistely on tahtonut välillä olla niin totista touhua, että asian käsittely huumorin kautta on varmasti tarpeen. Kuten Woody Allen sanoo, huumori=tragedia+aika.

Kumpikin teos on puhdasta fiktiota eikä loppuratkaisujen onnellisuudesta ole tietoa - todellisuudessa molempien näytelmien keskiössä oleva Nellimin kiista ratkaistiin elokuussa. Monen muun Inarin paliskunnan kohdalla metsätilanne on edelleen ratkaisematta.

-Sini

Tulos on ennen kaikkea kunnianosoitus Greenpeacen ja muiden ympäristöjärjestöjen metsäväen vähintään vuosikymmenen mittaiselle työlle, jota olen itse saanut seurata muutaman vuoden ajan sivusta. Aika monet kumisaappaat on kävelty puhki metsien tilaa kartoitettaessa. Kymmenet kerrat selitetty luonnontilaisten metsien arvoa ja huonoa tilaa poliitikoille, virkamiehille, metsäteollisuudelle, sen asiakkaille, toimittajille. Aika monta kertaa saatu vastaan tyhjä katse ja selitetty uudestaan. Sitten ehkä viety katsomaan niitä metsiä. Esitelty valokuvia ja videoita. Tarvittaessa menty pysäyttämään metsäkoneita ja siitä hyvästä putkaan. Ja ennen kaikkea jatkettu vuodesta toiseen.

Peurakairassa
Vierailin yhdellä nyt säästettäväksi sovituista kahdeksasta kohteesta, Peurakairassa, viime keväthankien aikaan, hiihdettyäni ensin Hammastunturin erämaa-alueen halki. Olen kulkenut Suomen metsissä melko paljon. Kansallispuistoissa ja talousmetsissä, etelässä ja pohjoisessa. Niin suksien, teltan, näytteenottovehkeiden kuin moottori- ja raivaussahankin kanssa. Mutta sellaista metsää en ole monta kertaa nähnyt. Metsää, josta näki ja tunsi, että se on seissyt siinä tuhansia vuosia. Elävän männyn kyljissä isot palokorot ja vieressä toinen ainakin satavuotinen ehjärunkoinen – palon jälkeen kasvanut. Hiljaiseksi veti.

Oli riipaisevaa tietää, että metsää ei ollut suojeltu millään tavalla – metsäkoneet voisivat minä vuonna tahansa ajaa paikalle ja kaataa männyt, joiden ympäri eivät miehen kädet yllä. Kuinka kauan vie Lapin männyltä kasvaa siihen mittaan?

Aarniometsien suojelu on teollisuudenkin etu
Suomen metsät on myllätty sotien jälkeen tavalla, jota ei ole tapahtunut viime jääkauden jälkeen. Vain viisi prosenttia on lähellä luonnontilaa. Metsätalous ja -teollisuus ovat olleet ja ovat osaltaan edelleen Suomen vaurauden lähde. Kuitenkin tuhoamalla vähiä luonnontilaisia metsiä metsäteollisuus on turhaan pilannut julkisuuskuvaansa ja hankkinut vihat niskoilleen – turhaan, koska alueet ovat olleet puunhankinnan kannalta marginaalisia. 96 prosenttia metsätalouden kannalta kiinnostavasta metsästä on talouskäytössä, käytännössä avohakkuiden piirissä. Tämänpäiväinen sopimus osoittaa, että tämä on ymmärretty myös metsäteollisuudessa.

Suurimmalla osalla suomalaisista on edelleen erityinen suhde metsään. Mitä suomalaisuudesta jäisi jäljelle, jos tällaiset metsät kaadettaisiin? Uskon, että suurin osa meistä on hivenen onnellisempia, kun tiedämme, että näitä viimeisiä tuhatvuotisia aarniometsiä ei jauheta mainospaperiksi. Eivätkä metsäteollisuuden menestymisen edellytykset tämän sopimuksen tuloksena ainakaan heikkene.

Lauri Myllyvirta

Tästä, ja muutamasta muusta pienestä Etelä-Suomessa vielä hakkuilta säilyneestä kuukkelimetsästä on taisteltu jo vuosia. Metsähallituksen lisäksi etelän harvoja kuukkelimetsiä uhkaa metsäyhtiö UPM. Yhtiö on tänä syksynä kertonut aikovansa hakata Parikkalassa sijaitsevan metsän, jossa on kuvattu Hannu Siitosen ja Heikki Willamon vuoden 2003 luontokirjana palkittu palkittu “Kuukkeli - sielun lintu”. Muutama vuosi sitten UPM lupasi säästää kuukkelimetsän hakkuilta 30 vuoden ajaksi - mutta nyt mieli on muuttunut, ja uhanalaisen linnun äärimmäisen harvinainen elinympäristö pitäisi päästä hävittämään muutaman tukkirekkakuormallisen takia.

Muutamia Kari Leon kuukkelikuvia löytyy Greenpeacen Flickr- sivuilta.

Matti Liimatainen

Matti Huuskonen kertoi Välihuomiossaan (HS 27.9.) menettäneensä uskonsa Greenpeaceen vuonna 1995. Tuolloin uutisoitiin Ilomantsista Metsähallituksen aarniometsään tekemältä avohakkuulta haetusta aarnikannosta. Se vietiin Enson pääkonttorin kautta Hampuriin Grüner und Jahr -kustantamon eteen muistomerkiksi. Olen pahoillani Huuskosen uskon menettämisestä, mutta haluan muistuttaa, että ympäristöjärjestöt eivät luokitu uskonasioiksi. Niiden tekemiset voi selittää tosiasioilla.

Aarnikanto haettiin aukolta, joka oli ollut aarniometsää alueella, jota Pohjois-Karjalan luonnonsuojelupiiri oli esittänyt Koitajoen kansallispuistoksi. Tämän Enso ja Metsähallitus myönsivät hakkuun jälkeen. Kannosta oli ilmeisesti sahattu irti aukolle jätetty tuulenkaatoaihki. Aarnikantoja oli paikalla satoja, mutta valitsimme tämän komean yksilön, koska sen juurista osa oli irti. Kaarisahalla ja kirveellä juurien katkominen oli nimittäin päivän mittainen urakka, maakin kun oli toukokuussa vielä roudassa.

Aarnikanto ei siis ollut mitenkään kiistanalainen todistusaineisto aarniometsähakkuista, vaan ainoastaan niitä pääkonttorilla konkretisoiva muistomerkki. Ilta-Sanomat väitti lööpissään Greenpeacen huijanneen härskisti. Seuraavan päivän lehdessä meille kannonnoutajillekin annetiin suunvuoro, jolloin pääsin myöntämään väittäneeni traktorimiehelle kannon olleen matkalla eräänlaisiin polttareihin. Muita ei oltu huijattu. Kanto oli tosiaankin talousmetsästä, koska kaikki suunnitellut luonnonsuojelualueet ovat määritelmällisesti talousmetsiä. Kannon hinnan Metsähallitus laskutti ja Greenpeace maksoi. Aarniometsien hakkuu valtionmailla jatkui tälläkin viikolla Suomussalmella, tällä kertaa puut osti kuulemma Metsäliitto.

Matti Ikonen
Silloinen Greenpeacen metsäkampanjoitsija
Helsinki

Haastattelimme Greenpeacen blogiin Pauliina Feodoroffia, joka on ollut tiiviisti mukana Nellimin metsien puolustamisessa. Pauliina on Saamelaisneuvoston entinen puheenjohtaja ja nykyinen aktiivi sekä elokuvaohjaaja. Hän on kotoisin aivan Nellimin kulmilta, Keväjärveltä.

Saamelaisneuvosto on kautta vuosien ottanut voimakkaasti kantaan saamelaisten oikeuteen harjoittaa perinteistä poronhoitoa ja Pauliina on pitänyt esillä metsien erottamattoman tärkeää roolia tässä. Saamelaisneuvosto on vaatinut Suomen hallitukselta toimia metsäkiistojen ratkaisemiseksi ja pyrkinyt vaikuttamaan suuryhtiöiden ostopolitiikkaan.

Miten olet ollut mukana kampanjassa Nellimin metsien puolesta?

Saamelaisneuvoston jäsenenä ja myöhemmin puheenjohtajana pääsin osallistumaan tähän kampanjaan, jonka näen olevan tärkeintä mihin koskaan olen osallistunut.

Mikä on ollut mieleenpainuvin hetki?

Niitä on monta, hyviä ja vaikeampia.

Muisto, joka sai itseni ymmärtämään kouriintuntuvasti miksi Paadarit lähtevät tuulimyllyjä vastaan, liittyy vuoteen 2003, jolloin kuvasimme Nellimissä elokuvaani Non Profit. Filmistudiomme oli silloin hiljattain lakkautetussa koulussa, ja kuvasimme valtavasti materiaalia lähialueen metsissä.

Erääseen kohtaukseen näyttelijät saivat itse etsiä paikan, jossa kokivat kohtauksen sisällön parhaiten löytyvän. Minäkin osallistuin tähän paikkojen etsimiseen, ja “löysin” paikan, jossa oli hyvin erityislaatuinen tunnelma.

Paikka jäi vahvasti mieleen, ja ajattelin palata sinne ns. metsäkiistan jo käynnistyttyä (2005). Paikasta oli jäljellä hakkuuaukea. Vaikka olen kotoisin viereisestä kylästä, Keväjärveltä, jonka lähiympäristö on rajusti hakattu jo lapsuudessani ja kävelymatkan päässä on Vapon saha, olin naiivisti kuvitellut, että tämä kyseinen paikka olisi niin piilossa että saisi olla rauhassa.

Mieleen jäi myös eräs käynti eduskunnassa, johon olimme kutsuneet kaikki ryhmät kuulemaan poromiehiä. Eräs kansanedustaja pyörähti paikalle, ja sanoi käyneensä Tenolla kalastamassa, eli “pohjoisen asiat ovat hallinnassa”, ja poistui. En ollut uskoa korviani.

Mitä tunteita nyt saavutettu ratkaisu sinussa herättää?

Ei tätä vielä todeksi usko. Tunnen suunnatonta ylpeyttä Kalevista veljineen sekä kaikkien muiden mukana olleiden voimasta, jaksamisesta ja pelottomuudesta.

Kiista paisui aika suureksi pienessä Nellimin kylässä. Miten tämä vaikutti sinuun?

Olen tosiaan kotoisin viereisestä kylästä, Keväjärveltä. Kyllähän se leiriytyminen “puolesta tai vastaan” oli sosiaalisesti melkoinen tilanne. Surettihan sen, että ihmiset joita on tuntenut koko elämänsä, lakkaavat tuntemasta. Olen ajatellut asian niin, että jos voin omalla mitättömän pienelläkin panoksellani osallistua toimintaan elonkehän, maapallon elintoimintojen turvaamiseksi, ei tänä aikana ole mitään tärkeämpää. Jos joku tällaisesta vakaumuksesta loukkaantuu, en voi asialle mitään.

Oma kotiseutu näytti metsäkiistan aikana itsestään puolen, joka ei ole järin ylevä tai kaunis. Tämä kaikkihan vain riisuu harhakuvitelmia. Koen, että tunnen kotiseutuni nyt paremmin, kaikin puolin.

Mikä on seuraava haaste?

Miten löytää tapoja toimia Kuolan niemimaalla ympäristönsuojeluasioissa. Ja syksyn sienien kokoaminen!

Tieto on juhlava myös meille. Greenpeace on kampanjoinut kovasti Inarin vanhojen metsien puolesta ja Nellimissä se on ollut ehkä kaikkein vaikeinta.

Kun perustimme metsäaseman Nellimiin keväällä 2005 tiedottaaksemme Inarin metsistä ja merkitäksemme yhdessä poromiesten kanssa tärkeitä laidunmetsiä kylteillä, ei kukaan voinut arvata minkälaiset mitat kiista saisi. Pitkään paikkakunnalla kytenyt konflikti räjähti käsiin.

Greenpeacen rauhanomainen leiri sai metsätaloutta puolustaneet aktivistit polttamaan leirimme ulkopuolella ristejä, soittamaan torvia, laittamaan lantaa leirikonttimme tuuletusaukkoihin ja uhkailemaan työntekijöittemme henkeä.

Joskus hinta muurahaispesän herättämisestä on kova, mutta tänään tuntuu siltä, että se kannatti. Ymmärtääkseni ratkaisuun on tyytyväinen myös Metsähallitus ja siten voisi kuvitella, että myös Nellimissä paikalliset jännitteet helpottavat.

20 vuotta antaa aikaa löytää järkevämpiä ratkaisuja poronhoidon ja metsätalouden rinnakkaiseloon. Itse uskon, että Lapin vanhoja metsiä aletaan aika pian ajatella liian arvokkaina sellunkeittoon tai lämpökattilaan. Toivottavasti Nellimin sopu voi toimia mallina laajemminkin ja metsäkiistat muiden paliskuntien kanssa voidaan jatkossa sopia ilman YK:n ihmisoikeuskomitean puuttumista asiaan.

Tässä liitteenä pari videota metsätalousaktivistien touhuista Greenpeacen Nellimin metsäaseman ulkopuolella 2005. Ehkä jatkossa tällaisia kiistoja opitaan sopimaan ilmankin kaikkea tätä teatteria!

-Sini

Torvella naamaan

Lue lisää mitä kaikkea metsäkiistan näyttämöllä Greenpeacen metsäasemalla tapahtuikaan Forest Rescue station -blogista.

Käsimerkkejä ja kaatunut teltta

Kansallispuistojen ulkopuolella viiden minuutin metsät taitavat olla se keskivertokansalaisen ainoa kosketus villiin, alkuperäiseen metsään, joka joskus peitti Suomea. Nykyään 90% Suomen metsistä on metsätalouden käytössä.

Seppo ja Kovalainen ovat tehneet metsiemme tilasta valokuvakirjan Metsähoidollisia toimenpiteitä. Kirjan metsien kuvat muistuttavat hieman Matti Snellmanin Kansallismaisema -näyttelyn kuvia. Molemmissa tuodaan esille mitä tehometsätalous on maamme metsille tehnyt.

Pikkuhiljaa Suomen metsien tila näyttää nousevan yleiseen keskusteluun. Onneksi.

Virpi

Tiimi Greenpeacen kartoittajia tekee kesäkuun kolmen ensimmäisen viikon ajan maastoinventointeja Lapin aarniometsissä. Kyse on luonnonsuojelujärjestöjen määrittämistä kahdeksasta laajimmasta vanhan metsän alueesta, jotka ovat vielä vailla suojelua niin sanotulla Metsä-Lapin alueella Kittilässä, Sodankylässä, Savukoskella ja Sallassa.

Tarvitsemme metsistä tarkkoja tietoja, sillä toiveemme on suojella loput näistä metsistä ennen valtion metsien hallinnoija Metsähallituksen hakkuita. Valitettavasti tänäkin talvena moni alueista hupeni avohakkuiden työntyessä aarniometsän paikalle.

Inventoiminen on vähän näkyvä, mutta todella tärkeä osa Greenpeacen ja muiden luonnonsuojelujärjestöjen toimintaa. Suomalaisilla luonnonsuojelujärjestöillä on erittäin hyvä kuva maamme arvokkaista vanhoista metsistä kattavien kartoitusten takia. Olemme 2000-luvulla paikallistaneet jo yli 10 000 uhanalaisen lajin esiintymää Lapin vanhoista metsistä yhdessä Luonto-Liiton, Luonnonsuojeluliiton ja WWF:n kanssa.

Metsien kartoittaminen on kovaa mutta palkitsevaa työtä. Inventointien koordinoija, biologi Emilia Pippola raportoi tänään maastosta näin:

“Ensimmäinen viikko on mennyt Sallassa ja Savukoskella Moukavaarassa sekä Ahmatunturin ja Turjalaisten seudulla. Olemme inventoineet jopa täysin kirveenkoskemattomia, runsaslahopuustoisia aarniometsiä, jotka Metsähallitus on luokitellut hakattavaksi talousmetsäksi. Uhanalaisia lajejakin on löytynyt tasaiseen tahtiin.

Päivässä inventoidaan noin 200-300 hehtaaria ja kävelyä kertyy sellainen 10-15 kilometriä henkilöä kohden. Kylmää on ollut, mutta sadetta vain hetkittäin. Eväsklassikko on ollut keitetyt potut sinapilla - jokaisella on mukana oma sinappi. Mutta on syöty myös kaalipataa, soijatomaattipastaa ja linssijuureskeittoa. Kerran viikossa on aikomus viettää yö sivilisaation parissa (ei teltassa), käydä suihkussa ja ladata kuvia koneelle.”

-Sini Harkki

P.S. Kuvassa Birthe Weijola tutkii kääpänäytettä Savukosken Turjalaisilla.