Articles by Kaisa

Kansanedustajia Polttava kysymys -kampanjan mielenosoituksessa.

Kesän istuntotauolta palanneita kansanedustajia odotti tänään eduskunnan portailla polttava kysymys. 120 ihmisen vartaloista muodostettu viesti Ilmastolaki nyt! vaati kansanedustajia heräämään ilmastokriisin vakavuuteen ja säätämään lain vuosittaisista viiden prosentin päästövähennyksistä.

Euroopanlaajuisen polttava kysymys -kampanjan (Euroopassa Big ask) vaatimat päästövähennysluvut perustuvat tiedepaneeli IPCC:n arvioon siitä, mitä teollisuusmailta tullaan tarvitsemaan vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Esimerkiksi Suomen osalta päästövähennysten pitäisi vuoteen 2020 mennessä olla lähes kaksinkertaiset niihin vaatimattomiin tavoitteisiin nähden, joihin hallitus nyt tähtää.

Kampanjan voi sanoa olleen jo tähän mennessä harvinaisen menestyksekäs, sillä jo 16 000 (!) suomalaista on vaatinut kansanedustajaltaan ilmastolakia ja jo 28 kansanedustajaa on ilmoittanut tukevansa lakia. Tästä on hyvä alkaa kasvattaa lain kannatusta, jota tarvitaan erityisesti loppusyksyllä, kun ilmasto- ja energiastrategia tulee eduskuntakäsittelyyn.

Kansalaiskampanjoinnin ja toisaalta lainsäädännön roolia ilmastonmuutoksen torjumisessa pohdittiin tänään myös valtioneuvoston tiedotustilaisuudessa. Demos Helsinki -ajatushautomo peräänkuulutti selvityksessään me pystymme siihen -henkeä ilmastokampanjointiin ja levitti eri toimijoiden tutkailtavaksi monipuolisen työkalupakin, jolla ilmastohuolta voidaan kääntää teoiksi.

Ehkäpä joku voisi ensi töikseen yrittää käyttää pakkia energiayhtiöiden herättelyyn menneisyyden luolista. Aamu TV:ssä energiayhtiöiden tuttua “me emme pysty siihen” -valitusvirttä lauloi tällä kertaa kantaverkkoyhtiö Fingrid, joka pelotteli tuulivoiman lisäämisen nostavan kuluttajien sähkölaskuja. Käyttipä haastateltu jopa esihistoriallista “haluammeko pitää Suomessa valot päällä” -retoriikkaa.

Näiltä fossiileilta tuntuvat menneen täysin ohi kaikki ne kyselytutkimukset, jotka osoittavat, että kyllä, suomalaiset haluavat muutosta ja ovat siihen valmiita. Suomalaiset haluavat uusiutuvia ja päästövähennyksiä, vaikka se sitten maksaisi enemmän kuin perinteinen saastuttaminen.

Suomalaiset ovat myös valmiita energiansäästöön, mikä tietysti sotii energiayhtiöiden tulevaisuusvisioita vastaan.

Mutta mepäs pystymme siihen - ähäkutti!

Kaisa Kosonen

Minä ja Lauri vastailemassa mielenosoittajien ilmasto- ja energiakysymyksiin

Hesarin sunnuntaipalstalla on kannettu huolta siitä, että media ja päättäjät kuuntelevat liikaa ympäristöjärjestöjä. Jopas nyt jotakin. Nyt huolensa esitti geologi Toni Eerola, joka asiantuntijuudesta kirjoittaessaan unohti kertoa työskentelevänsä itse uraaninetsintäyhtiö Namuralle.

Greenpeacen delegaation jäseniä Bangkokin ilmastokokouksessa.

Ympäristönsuojelu on viime vuosina noussut jälleen kansalaisten arvoasteikossa, mikä ravistelee vanhoja arvoasetelmia. Peräti kolme neljästä suomalaisesta pitää ympäristönsuojelua tärkeämpänä kuin kilpailukykyä ja sekös vanhaan takertuvia harmittaa.

Kohti vähähiilistä ja hyvinvoivaa Suomea

Ympäristöjärjestöjen konservatiiviseksikin haukuttu näkemys on pitkään ollut, että ilmastotavoitteet voivat tukea työllisyystavoitteita. Globalisaation ja ilmastonmuutoksen myötä Suomi on joka tapauksessa isojen muutosten edessä, joten miksipä emme kääntäisi muutosvoimaa hyödyksemme ja rakentaisi sellaista vähähiilistä yhteiskuntaa, joka myös työllistää ja jolla on varaa pitää huolta kansalaisistaan.

Ja suoraan sanottuna: Jos Suomen kaltainen vauras, hyvinvoiva, kekseliäs ja korkeasti koulutettujen ihmisten maa ei löydä keinoja ja motivaatiota vähähiilisen, hyvinvoivan yhteiskunnan rakentamiseen, niin keneltä ne pitäisi löytyä?

Toisten mielestä tällainen edelläkävijäajattelu on turmiollista. Se, että EU:n ministerit viilaavat parhaillaan tavoitteita päästöjen rajoittamiseksi, uusiutuvan energian lisäämiseksi ja energiatehokkuuden parantamiseksi, on huono idea ja ympäristöjärjestöjen syytä. Esimerkiksi Eija-Riitta Korholan pääargumentti on pitkään ollut, että niin kauan kuin päästövähennystavoitteet eivät koske kaikkia maita, ei niitä tulisi asettaa. Myös uusiutuvan energian lisäysvelvoite on Korholan mielestä virhe.

EU ei ole ainoa edelläkävijä

Onneksi tällainen ajattelu on väistymässä, sillä muuten jumittaisimme kansainvälisen ilmastopolitiikan pattitilanteessa loputtomasti. Globaalin yhteistyön synnyttämiseksi jonkun on toimittava ensin ja se joku tarkoittaa väistämättä teollisuusmaita, jotka ovat vauraampia ja tuottavat henkeä kohden moninkertaisesti päästöjä kehitysmaihin nähden. Ja jotka ovat muuten luvanneet kantaa suuremman vastuun.

Edelläkävijöitä tarvitaan välttämättä, eivätkä ympäristöjärjestöt ja Euroopan ministerit onneksi ole ainoita, jotka ovat tehneet tämän saman johtopäätöksen.

Viime viikolla Kanadan parlamentin alahuone ohitti istuvan vähemmistöhallituksen vaatimattomat ilmastotavoitteet hyväksymällä lain, joka velvoittaisi 25 % päästövähennyksiin vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä, ja 80 % leikkauksiin vuoteen 2050 mennessä. Lisäksi maan suurin provinssi Ontario ilmoitti liittyvänsä sitovia päästörajoituksia kannattavien joukkoon. Pian siis kolme neljästä kanadalaisesta asuu päästörajoituksiin sitoutuneissa provinsseissa, vaikka liittohallitus jättäisi nyt äänestetyn päästövähennyslain toteuttamatta.

Myös Yhdysvalloissa kasvava joukko yrityksiä, kaupunkeja ja osavaltioita on ryhtynyt edelläkävijöiksi – ohi Bushin hallituksen. Yhteensä 23 osavaltiota valmistelee parhaillaan päästörajoituksiin perustuvia päästökauppajärjestelmiä (cap-and-trade); 27 osavaltiota on asettanut sitovia velvoitteita uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämiselle sähköntuotannossa; 28 osavaltiota on laatinut tai laatimassa ilmasto-ohjelman ja 18 osavaltiota on asettanut kaikille päästöilleen (jotkut jopa – 80 %:n leikkauksiin tähtäävät) vähennystavoitteet.

Näiden edelläkävijöiden ansiosta Yhdysvaltojen tulevan hallinnon ei tarvitse aloittaa ilmastopolitiikkaa tyhjältä pöydältä, vaan paluu kansainväliseen yhteistyöhön onnistuu helpommin. EU:n edelläkävijyys puolestaan kantaa hedelmää jo nyt, kun osavaltiot hyödyntävät EU:n päästökaupasta saatuja oppeja ja voivat näin välttää EU:n läpikäymät lastentaudit. Nämä, sekä Uudessa Seelannissa ja Australiassa valmisteilla olevat päästökauppajärjestelmät luovat pohjaa sille globaalille päästökaupalle, jota Korholakin peräänkuuluttaa. Tyhjästä globaali järjestelmä ei syntyisi.

Ilmastonsuojelu ei ole ainoa motiivi

Edelläkävijät eivät kuitenkaan ole tavoitteita asettaessaan kuunnelleet vain ympäristöjärjestöjä, vaan myös talouselämää. Toimia on perusteltu ilmastosuojelun lisäksi taloudellisilla argumenteilla. Ilmastonmuutoksen torjuminen tulee halvemmaksi kuin torjumatta jättäminen ja kun energiajärjestelmien perustavanlaatuiset muutokset ovat edessä joka tapauksessa, tulevat uusiutuva energia ja vähähiilinen teknologia avaamaan valtavia bisnesmahdollisuuksia. Tässä kilpailussa pärjännevät parhaiten ne, jotka ottavat varaslähdön.

Ympäristöjärjestöt tulevat vaatimaan niin EU:lta kuin muiltakin teollisuusmailta vielä pidemmälle meneviä toimia sekä kannusteita keskeisten kehitysmaiden saamiseksi päästövähennystalkoisiin. Ilman nopeita, teollisuusmaiden johtamia globaaleja päästövähennyksiä vaarallisen ilmastonmuutoksen välttäminen ei ole mahdollista.

Kaisa Kosonen

P.S. Kaikki kokoomuslaiset eivät ole samaa mieltä Korholan kanssa EU:n edelläkävijyydestä. Entinen ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen haluaa, että EU menisi vielä paljon pidemmälle.

P.P.S. Edellisen postaukseni jälkeen Korholat jatkoivat keskustelua HS.fi:n palstalla, mutta eivät koskaan vastanneet kysymykseeni siitä, mikä on heidän keinopakettinsa päästöjen leikkaamiseksi 30 %:lla vuoteen 2020 mennessä, jos järjestöjen esittämät keinot ovat kerran hanurista. Ministeri Lehtomäenkin mukaan Suomen tulisi jo nyt varautua tämän suuruisiin vähennyksiin.

Korholan pariskunnan (Eija-Riitta ja Atte) mustamaalauskampanja ympäristöjärjestöjä kohtaan jatkuu taas tutuin argumentein Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa.

Mitkä mahtavat olla HS:n motiivit julkaista Atte Korholalta jo toinen ympäristöjärjestöjen haukkumisjuttu sunnuntaidebatissa? Viimeksi hän syytti meitä ilmastouhkien liioittelulla. Ironista sinänsä, että tällä kertaa hän itse aloittaa jutun toteamalla, että kasvihuonekaasupitousuuksien nousu on ollut nopeampaa, mitä pelättiin. Nyt hän siis on herännyt tosiasiaan, josta ympäristöjärjestöt ovat varoittaneet jo ajat sitten. Voisiko olla paikallaan antaa välillä järjestöjen itsensä kertoa, mitä ajamme ja miksi?

Muutama kommentti Korholoiden loanheittoon:

1) Ympäristöjärjestöt ovat esittäneet kokonaisvaltaisia ratkaisumalleja siitä, millä keinoin päästöjä voidaan Suomessa vähentää 30 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä, mitä vaarallisen ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää.

“Ilmastonsuojelijoina” esiintyvät Korholat eivät ole omaa ratkaisumalliaan esittäneet.

Sen sijaan Korholat ovat puolustaneet ilmaston kannalta kivihiiltäkin pahemman turpeen käyttöä, vastustaneet tuulivoimaa (rumaa, kallista ja hörhöä), uusiutuvan energian tavoitetta (mahdoton, järjetön), päästövähennystavoitetta (mahdoton) ja päästövähennystoimia (kallista ja vie työpaikat).

2) Päinvastoin kuin Korholat antavat ymmärtää, ympäristöjärjestöt ovat tehneet parhaansa saadakseen metsäkadon hillitsemisen keinot osaksi ilmastosopimusta. Se oli yksi Greenpeacen päätavoitteista Balilla. Greenpeacen ratkaisuehdotus on “Tropical Deforestation Emission Reduction Mechanism“, joka mahdollistaisi ennustettava ja vakaan rahoituksen metsäkadon hillitsemiselle, mutta ei kohtelisi metsiä vain hiilivarastoina, vaan huomioisi myös biodiversiteettiarvot ja sosiaaliset arvot (paikallisten asukkaiden tarpeet). Ehdotus herätti Balilla valtaisaa kiinnostusta ja sitä on kiitelty konkreettisuudesta ja moniarvioisuudesta.

3) Toisin kuin Korholat antavat ymmärtää, järjestöt ovat alusta alkaen korostaneet sitä, että liikenteen biopolttoaineita voidaan tuottaa sekä kestävästi (esim. biokaasu, mitä lämpimästi kannatamme) että äärettömän tuhoisin seurauksin (esim. raivatulle sademetsäalueelle istutettu öljypalmu mitä vastustamme). Kestävyys riippuu mm. raaka-aineesta, tuotanto-olosuhteista ja teknologian tehokkuudesta.

Koska näyttää siltä, että tuotanto nyt uhkaa painottua kestämättömiin biopolttoaineisiin, on Greenpeace vastustanut sitovaa 10 % tavoitetta liikenteen biopolttoaineille, ja vaatinut tiukkien kestävyyskriteerien laatimista Euroopan tasolla.

Mitkä mahtavatkaan olla Korholoiden motiivit kaiken tämän mustamaalauksen ja valehtelun takana? Ympäristönsuojelu se ei ainakaan ole.

Kaisa Kosonen

Keskiviikkona, ennen kuin Vanhanen illalla “esitteli rakkaansa presidentille”, kävimme me WWF:n kollegoidemme kanssa esittelemässä ilmastopoliittisia näkemyksiämme Vanhaselle.

Ja täytyypä sanoa, että ei tullut Lipposta ikävä.

Vanhanen on tajunnut ilmastonmuutoksen vakavuuden, ja puolustanut päästövähennystoimien tärkeyttä - rautalangastakin vääntäen - milloin kotimaiselle teollisuudelle, milloin Helsingin kaupungille. Siksi saatoimme mennä hänen kanssaan suoraan asiaan, eli ilmastopolitiikan ajankohtaisiin kysymyksiin kansainvälisellä tasolla, EU:ssa ja Suomessa.

Vanhasen kommentit ja kysymykset osoittivat, että mies oli samalla kartalla. Ja kompassikin häneltä selkeästi löytyy. Vaan löytyykö riittävästi tahtoa ja voimaa luotsata hallitustaan neulan osoittamaan suuntaan, kulkematta yhä uudelleen ja uudelleen lähtöruudun kautta?

Nimittäin ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää Suomen kaltaiselta maalta huomattavasti suurempia päästövähennyksiä, kuin mihin Suomi nyt valmisteilla olevassa ilmastostrategiassa tähtää. Kivihiiltäkin pahemman ilmastontuhoajan turpeen käytöstä on luovuttava, ja tuulivoimassa päästävä puuhastelusta suuren kokoluokan tuotantoon. Niin ikään yksityisautoilua on rajoitettava, vaatimattomasti alkanutta autoverouudistusta jatkettava ja energiansäästöpolitiikassa päästävä vapaaehtoisuudesta normi- ja vero-ohjaukseen.

Toivotaan, että tahtoa lopulta löytyy. Nimittäin kun YK:n käänteentekeväksi toivottu, uuteen ilmastosopimukseen johtava ilmastokokous järjestetään ensi vuonna Kööpenhaminassa, on Pohjoismaiden omien toimien syytä olla linjassa EU:n kahden asteen tavoitteen kanssa. Muutoin ministereiden yhteiseen projektiin tuskin suhtaudutaan kovin vakavasti.

Kaisa Kosonen

 Japanilainen kansalaisjärjestöedustaa briiffaa japanilaisia toimittajia.

Yötöiksihän tämä taas meni - kuten nämä ilmastoneuvottelut aina. Päätösistunto alkoi yhdeksän tuntia aikataulusta myöhässä, puoli yhdeltä yöllä, kun maat veivasivat päätösluonnoksen tekstejä edes takaisin. Puheenjohtaja meinasi kirjaimellisesti nukahtaa nuijansa varteen.

Kollegaltani meinasikin palaa päreet jo alkuillasta. DPA:n toimittajan alun perin nappaama käytävätokaisu levisi Suomenkin mediaan, joskin käännöksessä vähän teräänsä menettäneenä:

“Kehitysmaat haluavat yhdenlaisen järjestyksen ja teollisuusmaat toisen. Ja jos ne nyt eivät pääse sopuun näissä pirun työryhmissään ja papereissaan, tästä tulee sotku, tuhahti ympäristöjärjestö Greenpeacen edustaja Bill Hare ennen kokouksen päättymistä.”

Mutta nyt, kun kello on 01.24 aamuyöllä ja puheenjohtaja on nuijinut kokouksen päättyneeksi, on aika listata muutamia plussia, miinuksia ja seuraavia askeleita.

Plussia

+ Vuodelle 2008 sovittu työohjelma tavoitteineen, työryhmineen ja aikatauluineen (mm. Yhdysvaltojen vaalien ja Japaniin G8-kokouksen kannalta) on toimiva, ja sisältää oikeita elementtejä. Ohjelman avulla valtiot pääsevät neuvottelemaan konkreettisella tasolla Kioton pöytäkirjan jatkosopimusta, joka on määrä solmia Kööpenhaminassa joulukuussa 2009.

+ Päästöjä vähentävän teknologian käyttöönoton vauhdittamista kehittyvissä maissa päästään käsittelemään jo kahden kuukauden päästä Bonnissa. Yhteen tärkeimmistä asiakokonaisuuksista päästään siis pureutumaan jo prosessin alkuvaiheessa.

+ Japani sai osapuolilta selkeän viestin siitä, että sektorialakohtaisia kansainvälisiä ja kansallisia toimia voidaan pohtia, mutta ne eivät voi korvata sitovia maakohtaisia päästökattoja. Vapaaehtoisuus ei voi korvata velvoittavuutta, eikä kehitysmaiden teollisuuslaitoksia pakoteta samalle viivalle rikkaiden teollisuusmaiden laitosten kanssa.

Miinuksia

- Neuvottelut osoittivat, ettei moni maa ole edelleenkään tajunnut ilmastonmuutoksen torjumisen kiireellisyyttä. Itsekäs omien etujen ajaminen luikahtaa edelleen nopeasti yhteisen asian edelle.

- Lento- ja laivaliikenteen päästöjen saaminen sitovien päästörajoitusten piiriin jäi edelleen epäselväksi - vaikkakin asia nostettiin nyt agendalle.

- Vajaan kahden vuoden neuvottelu-urakka tulee olemaan H A A S T A V A. Asiat etenevät hitaasti, ja tärkeiden poliittisten linjausten veto uhkaa pakkautua ensi vuoden loppupuolelle.

Seuraavat askeleet

Tänä vuonna neuvotteluja tullaan jatkamaan YK:n alla kolmessa pidemmässä istunnossa:

- Kaksi viikkoa kesäkuun alussa Bonnissa

- Viikko- tai kaksi elokuussa Ghanassa

- Kaksi viikkoa joulukuussa Puolassa

Ensi vuonna kokousviikkoja tulee sitten olemaan ainakin kahdeksan (!), mikä tuskin edes riittää.

YK:n ulkopuolella ilmastopolitiikasta neuvotellaan tänä vuonna mm. Yhdysvaltojen vetämissä suurten saastuttajamaiden kokouksissa huhti- ja heinäkuussa, sekä Japanin G8-kokouksessa, joka pidetään niin ikään heinäkuussa.

Ja marraskuun neljäntenähän on se suuri päivä….

Kaisa Kosonen, Bangkokin ilmastokokouksesta

YK:n ilmastosopimusjärjestelmää pidetään usein kaikkein monimutkaisimpana kansainvälisenä sopimuksena - eikä suotta. 16 vuoden aikana tämä kiertävä sirkus on saanut luotua sellaisen velvoitteiden, mekanismien, rahastojen, apuelinten ja neuvotteluryhmien kokoelman, että ulkopuoliselle kokonaisuuden hahmottaminen on liki mahdotonta.

Kokoukset ovatkin kiistatta elämästä vieraantuneita, ja voivat jättää ensikertalaisen kylmäksi ja kiukkuiseksi. Paitsi että itse järjestelmä on monitasoinen, ja neuvotteluja käydään samanaikaisesti monilla foorumeilla, ovat viralliset asiakirjat ja eri tahojen tiedotteet ja puheenvuorot täynnä käsitteitä ja lyhenteitä, jotka eivät avaudu parhaimmallekaan kielinerolle ilman sinnikästä taustojen opiskelua.

Toimittajat pulassa

Toimittajaraukat ovatkin yleensä kokouksissa liki mahdottoman tehtävän edessä. Uutiset neuvotteluista ovat usein tavalla tai toisella virheellisiä. Ja sekös meitä paikan päällä olevia kismittää.

Yksi hupaisimmista tilanteista tuli eteeni Balilla, kun istuin seuraamassa jännitysnäytelmäksi muodostunutta päätösistuntoa. Istuntotauolla (ennen tärkeimpien päätösten tekemistä) huomasin netistä, että Suomessa jo uutisoitiin kokouksen päättyneen tuloksetta. Soitin toimittajalle kokoussalista, että täällä me vielä kökötetään - ministereitä myöten - eikä tärkeimpiä asioita ole vielä käsitelty.

Sano se koodein

Meille elämästä vieraantuneille muurahaisille, jotka vipellämme korot kopisten paperiemme ja salkkujemme kanssa kokouksesta toiseen, on järjestelmä looginen ja hallittavissa. Ja se kuuluisa UNFCCC-jargon (United Nations Framework Convention on Climate Change) - se on elämää helpottava asia.

Kun yli 170 maan edustajat kokoontuvat yhteen puhumaan niinkin monisyisestä asiasta, kuin ilmastopolitiikka, (joka nykyään liittyy lähes kaikkeen mahdolliseen maan ja taivaan välillä), on olennaisen tärkeää, että asioista puhutaan yhteisillä termeillä. Se säästää aikaa, ja ennaltaehkäisee väärinkäsityksiä.

Sanavalintoja pohditaan (tuskallisenkin) pitkään ja hartaasti, sillä jokaisella termillä on järjestelmässä historiallinen painolastinsa. Mutta kun termit napsahtavat kohdilleen, saa lauseisiin tiivistettyä tehokkaasti informaatiota ja arvoja, jotka aukeavat kaikille muurahaisille samalla tavalla kansallisuudesta riippumatta - paitsi niille poloisille keltanokille.

Siispä tiedoksi teille kotirintaman muurahaisille: kansainväliset sektoraaliset sopimukset ovat saaneet kyytiä, eivätkä uhkaa QUELRO:ja. Sen sijaan sektori-CDM on saanut kannatusta, ja siihen tullaan palaamaan seuraavassa AWG-LCA:n istunnossa. KV-lento- ja laivaliikenteen päästöistä ei päästy yksimielisyyteen AWG-KP:n alla, ja asiaa lykätään edelleen IMO:lle ja ICAO:lle.*

* = Japanin esitys, jonka mukaan päästövähennystavoitteita asetettaisiin alakohtaisesti (kansainväliselle terästeollisuudelle omansa, autoteollisuudelle omansa, kotimaiselle liikenteelle omansa jne.), ei ole saanut kannatusta, eikä kukaan Kioton pöytäkirjan osapuoli** esitä, että kansainvälinen sektorialakohtainen sopiminen voisi korvata maakohtaisia, sitovia päästörajoituksia. Kansainvälisten lento- ja laivaliikenteen päästöjen saattamisesta sitovien rajoitusten piiriin ei ole päästy yhteisymmärrykseen, vaan asiaa lykätään edelleen kansainvälisen merenkulkulaitoksen ja kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön vapaaehtoisen puuhastelun piiriin.

** = Muistanette, että Yhdysvallat ei kuulu tähän poppooseen, eikä nykyinen hallitus kannata sitovia päästörajoituksia.

Kaisa Kosonen, Bangkokin ilmastokokouksesta

Bangkokin pilvenpiirtäjiä ja kiiltäviä pintoja katsellessa ei välttämättä tule mieleen, että ollaan ilmastosopimuksen määritelmän mukaan kehitysmaassa, jota pitäisi kohdella lempeämmin kuin vaikkapa Puolaa, jossa seuraava osapuolikokous joulukuussa pidetään.

Vaikka YK:n ilmastosopimuksen jako kehitys- ja teollisuusmaihin on auttamatta vanhentunut ja tullee uudistumaan Kioton pöytäkirjan jatkosopimuksen myötä, osoittaa katsaus tilastoihin, että Thaimaan ja Puolan välillä on edelleen merkittäviä eroja. Puola tuottaa henkeä kohden yli kaksi kertaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin Thaimaa, minkä lisäksi puolalaiset ovat selkeästi thaimaalaisia vauraampia: maan ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden on 67 % suurempi kuin Thaimaan.

Vaan entäpä, jos thaimaalainen autotehdas tuottaa enemmän päästöjä kuin puolalainen? Pitäisikö puolalaisen tehtaan vähentää päästöjään enemmän, vaikka se valmistaa samoja tuotteita, ehkäpä samoille markkinoille?

Entäpä sitten Yhdysvallat ja yhdysvaltalainen autotehdas? Maan henkeä kohden lasketut päästöt ovat liki 20-kertaiset Intiaan nähden, mutta maa on jättäytynyt Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle, koska ansaitsee mielestään samanveroista kohtelua esimerkiksi juurikin Intian kanssa.

Oikeudenmukaisuus on ilmastopolitiikan keskeisin ja samalla kimurantein kysymys: kenen pitäisi vähentää päästöjä, kuinka paljon, ja millä perustein? Entä kenen pitäisi korvata jo aiheutetut, ja edessä väistämättä olevat haitat ilmastonmuutoksen uhreille - missä määrin, ja millä perusteilla?

Bangkokissa tänään alkaneessa virkamieskokouksessa aloitetaan kahden vuoden neuvottelurumba, jonka pitäisi johtaa kattavan ja käänteentekevän ilmastosopimuksen solmimiseen Kööpenhaminassa ensi vuonna. Bankokin kokouksen asialistalla ei vielä ole tulenarkoja asioita, kuten maakohtaisista velvoitteista sopimista, mutta jo täällä oikeudenmukaista vastuunjakoa aletaan pohtia eri kanteilta.

Ensimmäisen päivän käytäväkeskusteluja on hallinnut Japanin aloite sektorikohtaisesta sopimisesta. Esityksen mukaan maakohtaiset päästövähennystavoitteet tulisi määritellä nykyisen top down -lähestymistavan (maakohtainen päästökatto, jota ei saa ylittää) sijaan sektorikohtaisella bottom up -lähestymisellä, eli karkeasti suomennettuna “katsotaan, mihin pystytään” -tavoitteilla. Lisäksi sektoritarkastelun voisi ulottaa kansainväliseksi niin, että eri päästölähteitä tarkasteltaisiin yli maarajojen - sektorikohtaisesti.

Vaikka Japanin aloitteessa voi olla kehityskelpoisiakin aineksia, ovat ympäristöjärjestöt suhtautuneet siihen nuivasti, sillä jos maat saisivat itse arvioida, mihin pystyvät, niin kukaanhan ei pystyisi juuri mihinkään - ei ainakaan niin mittaviin ja nopeisiin päästövähennyksiin, joita vaarallisen ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää.

Japanin esityksen ehkä noloin osuus onkin se, että maan mielestä pitkän aikavälin tavoitteen (maailman päästöjen puolittaminen v. 2050 mennessä) tulisi olla vain indikatiivinen, ei sitova. Tämä, jos joku, olisi epäoikeudenmukaista ilmastopolitiikkaa niiden satojen miljoonien ihmisten näkökulmasta, joiden elinmahdollisuuksia ilmastonmuutos uhkaa.

YK:n ilmastokokouksesta Bangkokista,
Kaisa Kosonen

…ei tosin aikuisviihdeartisteille, vaan teille, hyvät blogin lukijat.

Seuraan keskiviikkona 12.3. klo 15 lähtien Eduskunnan lehtereiltä täysistuntoa, jossa kansanedustajat puivat EU:n ilmasto- ja energiapakettia. Lähetän nopeita analyyseja ja tunnelmia tekstiviestinä suoraan blogiin sitä mukaa, kun kansanedustajat puhuvat.

Tekstarit ilmestyvät blogin oikeaan sivupalkkiin. Viestit löytyvät myös pysyvästi Twitteristä. Perustellisemman analyysin edustajien argumenteista laadin myöhemmin.

Vinkki: Jos satut olemaan television vaikutuspiirissä, niin niksautapa laatikko päälle,  TV1:lle klo 15.05. Silloin tekstareiden seuraaminen on hauskempaa…

Miksi asia on tärkeä?

EU on maailman tärkein ilmastopoliittinen suunnannäyttäjä. Se, millaisia linjauksia maailman suurin talousalue EU tekee, näyttää suuntaa kansainväliselle energiapolitiikalle. EU:n tasolla tehdyt päätökset määrittävät pitkälti myös sen, mitä meillä Suomessa reilun vuosikymmenen aikana tullaan tekemään:

• Paljonko uusiutuvia energialähteitä lisätään?

• Millaisen roolin saa energiatehokkuus?
• Miten raskasta teollisuutta kohdellaan?

• Pitäisikö ydinvoiman saada etulyöntiasema uusiutuviin energialähteisiin ja energiansäästöön nähden?

• Ollaanko ilmastonmuutoksen torjumisesta valmiita maksamaan, vai pitäiskö “jonkun muun jossain muualla joskus tehdä jotain”?

• Miten tämä kaikki vaikuttaa meidän kaikkien arkeen?

Haluavatko Suomen poliitikot vahvistaa vai vesittää komission esityksiä? Eduskunnan keskustelu antaa tälle osviittaa…

Kaisa Kosonen

PS. EU:n ilmasto- ja energiapaketista lisää täällä.

Muistattehan Paavo Lipposen, tuon ydinvoiman ylipapin? Uutteran ja urhean miehen, joka kiertelee ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan - ihan vain kertoakseen, että ydinvoimalla ratkeaa kaikki maailman huolet. Ihan niin kuin meillä Suomessa on ratkennut - eikä maksa oikeastaan mitään.

Ja mikäs Paavon on kiertäessä, kun ei tarvitse enää edes skarpata, etteivät ydinvoimateollisuuden ja eduskunnan puhemiehen roolit menisi vahingossa sekaisin. Vaan entä kun säteilyturva-asioista vastaavan viranomaisorganisaation pääjohtajalla meinaa mennä säteilyvalvojan ja Lipposen roolit sekaisin?

…on täydellisiä, joka nippeli ja rööri

Säteilyturvakeskuksen (STUK) pääjohtaja Jukka Laaksonen on vuosien varrella niittänyt mainetta ydinvoiman riskejä vähättelevillä ja toisaalta suomalaisen ydinvoimaosaamisen erinomaisuutta korostavilla poikki ja pinoon -tyyppisillä kommenteillaan. Viime aikojen haastatteluissa hänen on ollut entistä vaikeampaa muistaa rooliaan säteilyturvallisuuden valvojana, jonka toimenkuvaan kuuluisi myös tietty terve kriittisyys. Kiinnostus tuntuu taipuvan enemmän ideologisen energiapolitiikan puolelle.

Ydinvoima on Laaksosen mukaan “ainoa tällä haavaa mahdolliseksi osoitettu keino jauhaa maailmaan tarpeeksi energiaa - kun puhutaan tuhansien vuosien aikajänteestä.” Ydinvoima tekee globaalia tuloaan, Suomen voimalat ovat täysin turvallisia - ja kerrassaan mainiosti menee kaikkialla muuallakin, ja on hyvä, että Fennovoima ja saksalainen E.ON tulevat Suomen energiamarkkinoille.

Ja kysehän ei kuulemma ole ongelmien vähättelystä - Laaksonenhan puhuu ainoastaan faktaa: ”Tosiasia on Laaksosen mukaan esimerkiksi se, että Suomi on ratkaissut ydinjätteensä loppusijoituksen.”

Ratkaissut? Posiva hoi, mitäpä te siellä Eurajoella enää tutkitte, jos homman voi ratkaista mutulla ilman tutkimuksiakin. Eikun kahville vaan.

Todellisuudessa korkea-aktiivisesta ydinjätteestä on tehty Suomessa periaatepäätös, joka merkitsee, että ”hanke voi edetä maanalaisten tutkimustilojen rakentamiseen ja paikkakohtaisiin tarkempiin tutkimuksiin”, ja tuottaa siten tietoa rakennuslupahakemusta varten. Päätös ei edes Posivan itsensä mukaan tarkoita sitä, että kysymys olisi ratkaistu.

Villit visiot korkea-aktiivisesta ydinjätteestä

No mutta, tuoreemmassa haastattelussa Laaksonen yllättäen toteaakin, ettei käytettyä ydinpolttoainetta pitäisikään loppusijoittaa pysyvästi Suomen kallioperään, vaan että ydinjätteen ”lopullinen ratkaisu” olisi kierrätys. Se kun olisi Laaksosen mielestä ekologista ja kestävää kehitystä.

Ekologista ja kestävää kehitystä?

Johan pomppasi! Mitenhän Laaksosen näkemyksiä kommentoisivat esimerkiksi arvostetun MIT:n tutkijat, jotka suosittelevat laajassa ydinvoiman tulevaisuutta käsitelleessä raportissaan jälleenkäsittelystä pidättäytymistä ekologisten ja terveydellisten haittojen

”the safety record of reprocessing plants is not good”

ja ydinasemateriaalin leviämisvaaran vuoksi:

”Fuel cycles that involve the chemical reprocessing of spent fuel to separate weapons-usable plutonium and uranium enrichment technologies are of special concern, especially as nuclear power spreads around the world.”

Teollisia jälleenkäsittelylaitoksia on käytössä ainoastaan viidessä maassa, ja niiden maine on likainen. Irlannin, Islannin ja Norjan ja hallitukset ovat vuosikaudet vaatineet Iso-Britanniassa sijaitsevan, surullisenkuuluisan Sellafieldin jälleenkäsittelylaitoksen lopullista sulkemista. Laitoksen ympärillä havaittu leukemiaklusteri on kuohuttanut brittejä vuosien varrella. Myös Ranskan La Haguen laitoksen päästöjen aiheuttamaa leukemiaklusteria on tutkittu ja dokumentoitu laajasti.

Ehkä se dumppaus naapurin takapihalle ei ollutkaan hyvä…

Laaksosen mielipiteet siitä, mitä ydinjätteelle pitäisi tehdä, ovat vuosien varrella vaihdelleet. Pysyvää on ollut vain viesti siitä, että homma on hanskassa. Paitsi yhden asian Laaksonen nyt myöntää. Vielä vuonna 1994 hän oli sitä mieltä, että Imatran Voiman (nyk. Fortum) jätteiden dumppaus Venäjälle Tsheljabinskiin (Mayak) oli ekologisesti perusteltua. Hän harmittelikin uutta lakia, joka tulisi kieltämään kuljetukset. Tänä päivänä mies sentään jo myöntää, ettei se tainnutkaan olla kovin kestävästi hoidettua touhua.

Jottei ydinvoiman kirkkaaseen tulevaisuuskuvaan pääsisi pientäkään säröä, vakuuttaa Laaksonen Loviisan Sanomien haastattelun lopussa vielä ydinmateriaalin valvonnankin kehittyneen voimakkaasti. Kovinpa on Laaksonen eri linjoilla kuin alaisensa Tero Varjoranta tai entisen työpaikkansa pomo IAEA:ssa. Heidän mielestään ydinasemateriaalin valvonta on epäonnistunut, ja sen johtaminen ydinaseen käyttöön on lähinnä ajan kysymys. Uusien voimaloiden myötä ongelma pahenee.

Herätys Jukka! Ydinvoiman ongelmat eivät katoa sillä, että niistä ei puhuta.

Kaisa Kosonen

Vihdoinkin eurooppalaisten ilmastohuoleen vastataan konkreettisilla toimenpiteillä! Euroopan komission esitysten mukaan

- päästöjä on määrä leikata 20 – 30 %

- uusiutuvien energialähteiden osuus nostetaan viidennekseen vuoteen 2020 mennessä

- päästökauppajärjestelmään tulee parannuksia, jotka tehostavat saastuttaja maksaa -periaatetta ja vähentävät yritysten ansiottomia voittoja sekä luovat yhteisen pelikentän eri teollisuuden aloille Euroopan tasolla. Näitä parannuksia päästökaupan korjaamiseksi on kilvan peräänkuulutettu.

Eikä maksa paljoa: noin kolme euroa per nenä viikossa, arvioi komissio. Tämä on noin viidennes siitä summasta, minkä me suomalaiset veronmaksajat maksamme Stakesin arvion mukaan vuosittain runsaan alkoholinkäytön yhteiskunnallemme aiheuttamina suorina ja välillisinä kustannuksina. Asian voi ajatella myös näin: Sen sijaan, että Euroopan BKT kasvaisi vuoteen 2020 mennessä 38 %, se kasvaakin ”vain” 37,5 %.

Todellisuudessa arviot kustannuksista ja hyödyistä tulevat muuttumaan vielä moneen kertaan, sillä on selvää, ettei EU tule jäämään yksin toimiensa kanssa, vaan myös EU:n teollisuuden kilpailijat ovat tulossa mukaan päästövähennyksiin. Tällöin toisaalta myös EU:n todelliset päästövähennykset tulevat olemaan suuremmat.

Tavoitteita tullaan kiristämään jo lähiaikoina

Vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta komission esittämä paketti on kyllä hyvä avaus, mutta silti riittämätön. Esityksiin on porattu teollisuuden painostuksesta lukuisia reikiä, jotka vesittävät paketin ilmastohyötyjä. Kokonaispäästötavoitetta on leikattu 10 prosenttiyksiköllä, päästökaupan piiriin kuuluva teollisuus kokonaisuudessaan tulee saamaan edelleen runsaasti ilmaisia päästöoikeuksia (ilmainen jako voi olla perusteltua tietyille raskaan teollisuuden aloille, mutta ei suinkaan kaikille) ja niin yritykset kuin valtiotkin voivat välttää kotimaisia päästövähennyksiä hankkimalla halpoja päästöoikeuksia EU:n ulkopuolelta.

Ympäristöjärjestöjen lisäksi pettymyksensä päästövähennysten vaatimattomuuteen on esittänyt mm. IPCC:n puheenjohtaja Rajendra Pachauri, joka kuvasi maailman talousfoorumin kokouksessa Davosissa 20 % päästövähennystavoitetta riittämättömäksi.

”kohtuutonta”, ”mahdotonta”, ”hurjaa”

Teollisuuden saamista myönnytyksistä ja Suomen lisäksi saamasta erityiskohtelusta huolimatta suomalaisen teollisuuden ja elinkeinoelämän reaktiot komission energiapakettiin noudattivat tuttua retoriikkaa:

Teknologiateollisuuden mielestä Suomen uusiutuvan energian tavoite on ”mahdoton” ja päästökauppa tulee nostamaan sähkön hintaa ”kohtuuttomasti”; Elinkeinoelämän keskusliiton mukaan nyt tehdään ”tehotonta ilmastopolitiikkaa hurjilla kustannuksilla” ja Rakennusteollisuus vastustaa ”kaikilta osin” päästöoikeuksien maksullista jakoa.

Omaa luokkaansa oli kuitenkin Suomen yrittäjien tiedote, joka osoitti, ettei pulju ollut ymmärtänyt, mistä uusiutuvan energian tavoitteessa on kyse. Tiedotteessa menivät perustermitkin iloisesti sekaisin (tiedoksi Risto, että vesi- ja tuulivoima eivät ole bioenergiaa), mutta silti yrittäjät tiesivät kertoa, että komission päätös on ”raskas Suomen kansantaloudelle” ja ”kaventaa kuluttajien ostovoimaa”.

De ja vu

Kupletin juoni on ympäristöpolitiikalle tyypillinen. Teollisuus vastustaa rajoituksia, jos ne eivät koske heti myös kaikkia mahdollisia kilpailijoita. Sama ilmiö nähtiin esimerkiksi aikanaan, kun Yhdysvallat rajoitti otsonikehää tuhoavien CFC-yhdisteiden käyttöä ennen Eurooppaa. Yhdysvaltojen yritykset vastustivat rajoituksia ensin kiivaasti väittäen, että yhdisteiden korvaaminen olisi kallista ja jopa mahdotonta. Kulissien takana ne kuitenkin käynnistivät tutkimus- ja kehitystyön vaihtoehtojen löytämiseksi, joten siinä vaiheessa, kun myös eurooppalaiset yritykset joutuivat rajoitusten piiriin, olivat Yhdysvaltojen yritykset jo kaukana edellä vaihtoehtojen kehittämisessä ja teollistamisessa.

Myös vuoden 2008 Suomessa yritykset tietävät retoriikkansa takana, että suuret muutokset ovat edessä joka tapauksessa, ja ettei EU tule jäämään yksin päästörajoitustensa kautta. Esimerkiksi Kiinan hallitus on asettanut jo nyt kunnianhimoisia tavoitteita ja toimia uusiutuvalle energialle sekä energiatehokkuuden ja tehtaiden ympäristövaikutusten parantamiselle, ja Yhdysvaltain suuret monikansalliset yritykset vaativat maalle sitovia päästökattoja ja päästökauppaa.

Rajoitukset voivatkin tuoda eurooppalaiselle teollisuudelle kustannusten sijaan mahdollisuuksia synnyttämällä ilmastoystävälliselle teknologialle vakaan kysynnän ja haastamalla yritykset innovaatiokilpaan.

Nyt siis vaan pyörät ja myllyt pyörimään! Tuulivoimateollisuuden kilpajuoksussa olemme jo jääneet Euroopan johtomaista jälkeen, ja tuhannet työpaikat uhkaavat valua sivu suun, mutta ehkäpä voimme suomalaisella sisulla vielä kiriä niitä kiinni.

Kaisa Kosonen

P.S. Ilmastonmuutoksen torjumiseen käytettävät rahat eivät katoa kankkulan kaivoon, vaan ne ovat sijoitus turvallisempaan tulevaisuuteen, puhtaampaan teknologiaan ja uusiin työpaikkoihin. Mikäli ilmastonmuutosta ei torjuta, olisivat kustannukset moninkertaiset – eikä silloin puhuttaisi enää ostovoiman kaventumisesta tai työpaikkojen menetyksestä, vaan ihmishenkien, kotien ja rahassa mittaamattomien luonnonarvojen menetyksestä.

Kaisa Kosonen