Articles by Kaisa

”Lapsemme eivät tule ikinä antamaan meille anteeksi, jos epäonnistumme. Jotkut ovat alkaneet puhua suunnitelma B:stä, jos Kööpenhaminassa ei saada aikaan kunnianhimoista ilmastosopimusta, mutta suunnitelma B:tä ei ole. Meidän on yksinkertaisesti onnistuttava Kööpenhaminassa, tai edessä on vain suunnitelma F, failure.”

Näissä tunnelmissa Thaimaan pääministeri avasi viime maanantaina YK:n ilmastoneuvottelut Bangkokissa. Viestiä vahvisti tieto siitä, että samaan aikaan toisaalla joukko filippiiniläisiä räpiköi kaulaansa myöten tulvavesissä Manilan kaduilla, epätavallisen rajujen rankkasateiden jäljiltä. Ainakin 70 ihmistä on kuollut ja arviolta puoli miljoonaa (!) ihmistä menettänyt kotinsa.

Kaksivuotinen neuvottelukierros uudesta ilmastosopimuksesta on tähän mennessä tuottanut ainoastaan paksun pinon neuvottelutekstiä, johon on listattu kaikki ideat, mitä hallitusten edustajien päihin on matkan varrella sattunut pälkähtämään. Joulukuuhun mennessä teksti pitäisi runnoa ilmastosopimukseksi, joka vihdoin kääntää maailman päästöt nopeaan laskuun.

Parhaiten tilannetta kuvaa Euroopan komission puheenjohtajan Jose Barroson kommentti:

”Pöydällä oleva teksti sisältää 200 sivua, vaihtoehtojen kimaran ja hakasulkujen metsän. Jos me emme selvitä tätä sotkua, tekstistä uhkaa tulla historian pisin itsemurhaviesti.”

(Vapaasti suomennettu Guardianin haastattelusta, joka ilmestyi 25.9.)

Neuvottelijoita auttaisi, jos teollisuusmaiden ministerit viitsisivät vinkata, mihin suuntaan neuvotella. Viime viikon valtionpäämiestason kokouksiin New Yorkissa (YK) ja Pittsburghissa (G20) ladattiin paljon odotuksia, mutta siinä missä Kiinan presidentti ilmoitti maansa vähentävän päästöjään mittavasti ennustettuun kehitykseen nähden, tyytyi suurin osa teollisuusmaiden johtajista jälleen kerran lätisemään ympäripyöreitä, ja lykkäämään rahoituspäätöksiä.

Suurimman pettymyksen tuotti Barack Obama, joka piti ensimmäisen ilmastopuheensa kansainväliselle yleisölle. Retoriikka ja eleet olivat taattua Obama-laatua, mutta kun kuulijat tähtipölyn laskeuduttua katsoivat muistiinpanojaan, rivien välissä luki lähinnä ”No we can’t”. Presidentti ei ollut sanonut mitään Kööpenhaminan keskeisistä kipukohdista - teollisuusmaiden tavoitteista, rahoitussitoumuksista tai sopimuksen sitovuudesta.

Kun Yhdysvaltojen uusi ilmastosuurlähettiläs astui vaalien jälkeen ensimmäistä kertaa YK:n ilmastokokouksen puhujapönttöön ja ilmoitti ”We’re back!”, yleisö taputti ja ilma oli ainutlaatuista toivoa täynnä. Obamalle annettiin aikaa saada Yhdysvaltojen kansallinen lainsäädäntö vauhtiin ennen suurten linjausten tekemistä kansainvälisillä foorumeilla. Nyt yhden jos toisenkin kärsivällisyys alkaa kuitenkin loppua. Yhdysvallat on tarjoamassa liian vähän ja liian myöhään. Viime viikkoina Obaman edustajat ovat lisäksi alkaneet vähätellä Kööpenhaminan kokouksen merkitystä - että ehtiihän tuota myöhemminkin. Tämä ei onneksi EU:lle ja kehitysmaille käy. Obamalla onkin edessä kuumenevat paikat.

Bangkokin kokous käynnistää 70 päivän loppusuoran kohti Kööpenhaminaa. Tähän sisältyy kolme virallista YK:n neuvotteluviikkoa sekä lukuisia muita virkamies- ja ministeritason kokouksia. Voi vaan toivoa, että kehitysmaat jatkavat viime aikojen rakentavalla linjalla ja edistävät neuvottelutekstin karsimista Bangkokissa, vaikka teollisuusmaat eivät olekaan täyttäneet lupauksiaan. Muuten teollisuusmaat voivat piiloutua ”hups, aika loppui!” -verukkeen taakse Kööpenhaminassa - ikään kuin niillä ei olisi ollut jo kahta vuosikymmentä aikaa miettiä, mitä tehdä.

Voi olla, että neuvottelut eivät etene. Ilmastonmuutos kuitenkin etenee - pelottavalla ja kiihtyvällä vauhdilla. Päättäjät eivät voi muuttaa luonnontieteellistä todellisuutta, mutta ne voivat muuttaa politiikkaa. Toivottavasti Angela Merkelin vaalivoitto saa hänet tsemppaamaan myös EU:hun uutta puhtia.

Kaisa Kosonen

Kirjoitus on ilmestynyt myös 1.10.09 MTV3:n ilmastosivuilla.

Tänään pidettävän YK:n ilmastohuippukokouksen odotetuimmat puheenvuorot pitävät epäilemättä Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ja Kiinan presidentti Hu Jintao - onhan kyseessä kaksi suurinta saastuttajamaata. Kansainvälisen energiajärjestön (IEA) tuoreen tilaston mukaan Kiinan absoluuttiset hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2007 viisi prosenttia suuremmat kuin Yhdysvaltojen, joten on selvää, että molemmilta mailta tarvitaan kunnianhimoisia päästövähennystoimia Kööpenhaminan ilmastosopimuksessa.

Mutta miksi Yhdysvalloilta vaaditaan kunnianhimoisempia toimia kuin Kiinalta? Eikö olisi reilumpaa, että näille suurpäästäjille lyötäisiin samat pelisäännöt? Etenkin, kun Yhdysvallat on parantanut tuottavuuttaan suhteessa hiilipäästöihin nopeammin kuin Kiina ja kun Kiinan energiajärjestelmän hiilidioksidipäästöt kulutettua yksikköä kohden ovat 25 % suuremmat Yhdysvaltoihin nähden.

Eipä olisi. Lähtötilanteessa pelimerkit jakaantuvat nimittäin edelleen hyvin epätasaisesti - eli epäreilusti. Vai mitä sanotte seuraavista indikaattoreista:

• Vuonna 2007 Yhdysvaltojen hiilidioksidipäästöt henkeä kohden olivat nelinkertaiset Kiinaan nähden. Ilmastoneuvottelujen alkuvaiheista lähtien (1990) Yhdysvallat ovat tuottaneet 7 kertaa enemmän hiilidioksidipäästöjä henkeä kohden kuin Kiina.
• Vuonna 2008 Yhdysvaltojen ostovoimakorjattu bruttokansantuote henkeä kohden oli lähes kahdeksankertainen Kiinaan nähden
• Yhdysvallat on elinikäodotusta, lukutaitoa, koulutusta ja bruttokansantuotetta mittaavalla YK:n inhimillisen kehityksen mittarilla maailman 12 kehittynein maa, kun Kiina löytyy vasta sijalta 81

Yhdysvalloilla on väestömäärään nähden huomattavasti suurempi vastuu aiheutetuista päästöistä ja toisaalta varallisuutta ja kapasiteettia vähentää päästöjä.

Ja jos nyt jatketaan Kiinan ja Yhdysvaltojen vertailua, niin on syytä muistaa myös, että

• Yhdysvaltojen asukkailla on kuusi kertaa enemmän moottoriajoneuvoja kuin kiinalaisilla väestömäärään nähden (jos wikipediaan on uskominen)
• Kiinan autokannan polttoainetehokkuusvaatimukset ovat huomattavasti Yhdysvaltoja tiukemmat. Obaman esittämillä uusilla standardeilla Yhdysvallat voi saavuttaa Kiinan nykytason vuonna 2016 - jolloin Kiina on puolestaan karannut taas huomattavasti edelle.
• Kiina on ohjannut Yhdysvaltoihin nähden huomattavasti suuremman osan elvytysrahoistaan “vihreään elvytykseen”
  
• Kiina on asettanut kansallisen tavoitteen uusiutuvien energialähteiden lisäämiselle (15 % v. 2020 mennessä), Yhdysvalloilla ei kansallista tavoitetta ole. Yli puolet osavaltioista on kuitenkin asettanut osavaltiotason tavoitteita.

Toisin sanoen Yhdysvalloilla on ratkaisupuolella myös kiinniotettavaa Kiinaan nähden.

Lienee sanomattakin selvää, että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta olisi kohtuutonta ehdottaa Kiinalle yhtä suuria velvoitteita kuin Yhdysvalloille.

Kaisa Kosonen

New Yorkissa pärähtää tänään käyntiin kansainvälisen ilmastopolitiikan superviikko. Valtionpäämiestason kokousten sarjan avaa alavien saarivaltioiden neuvotteluryhmän (AOSIS) kokous, johon osallistuvat myös mm. YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon sekä IPCC:n puheenjohtaja Rajendra Patchauri. Kokouksen julkilausuman odotetaan lähettävän vahvan vetoomuksen saarivaltioiden olemassaolon puolesta.

Varsinainen päätapahtuma, Ban Ki-Moonin koolle kutsuma YK:n ilmastohuippukokous pidetään huomenna tiistaina, mitä seuraa korkean tason metsiensuojelukokous keskiviikkona. Torstaiksi ja perjantaiksi huomio siirtyy Pittsburghin G20-kokoukseen, jossa suurten talouksien valtionpäämiehet käsittelevät Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluihin liittyviä rahoituskysymyksiä. Samaan aikaan New Yorkin ilmastoviikon tapahtumat myös jatkuvat.

Greenpeacella tulee olemaan tarkkailijoita kaikissa yllä mainituissa valtionpäämiestason kokouksissa, joten pysyhän kuulolla.

Valtionpäämiesten kokousten odotetaan tuovan piristysruiskeen Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluille, jotka ovat käytännössä jämähtäneet paikoilleen suurten erimielisyyksien ja maiden välisen epäluottamuksen vuoksi. Nyt kun Kööpenhaminan ilmastokokoukseen on enää 72 päivää aikaa, ovat monien valtioiden panokset koventuneet.

Suurin murheenkryyni on Yhdysvallat, jonka pakka on täysin levällään. Maa ei ole tehnyt neuvottelutarjouksia kaikkein tärkeimmistä kysymyksistä, eli omista tai teollisuusmaiden yhteenlasketuista päästövähennyksistä sekä rahoituskysymyksistä. Kansainvälisoikeudellisesti sitovan, globaaleista tieteellisistä tavoitteista lähtevän sopimuksen sijaan se ajaa nyt mallia, jossa jokainen maa saisi määrittää oman kansallisen tavoitteensa kuten itse hyväksi näkee. Uusimpana vetona Yhdysvaltojen edustajat ovat alkaneet puhua neuvotteluprosessin pidentämisestä.

EU-maat, jotka ovat tähän asti antaneet Obaman hallinnolle tilaa saada ilmastopolitiikkansa vauhtiin Bushin pimeän kauden jälkeen, ovat nyt riisuneet silkkihansikkaansa. Yhdysvaltoja muistutetaan, ettei niillä ei ole mitään todellisia teknologisia tai makroekonomisia esteitä kunnianhimoisen ilmastotavoitteen asettamiselle, vaan kyse on poliittisesta tahdosta. Komission lähettiläs Yhdysvalloissa kysyi viime viikolla harvinaisen suoraan sävyyn, että ei kai Yhdysvallat odota muiden maiden tyytyvän peukaloiden pyörittelyyn sillä aikaa, kun yksi maa priorisoi kansallisia asioitaan.

Yhdysvallat on tyypillisesti yrittänyt kääntää valokeilaa Kiinan ja Intian suuntaan, mutta nyt sekään ei ehkä onnistu. Kiina on jo ilmoittanut aikovansa julistaa omia uusia ilmastotoimiaan tiistain ilmastohuippukokouksessa. Riippumattoman tutkimuslaitoksen mukaan Kiina on jo nyt kehityspolulla, jolla se voi saavuttaa oman osuutensa vuoden 2020 globaalista ilmastotavoitteesta ja huomisen julistuksen odotetaan vahvistavan tätä ennustetta. IEA:n edustaja jopa intoutuu povaamaan Kiinasta keskipitkällä aikavälillä ilmastojohtajaa, mikä kertoo kansainvälisen ilmapiirin muutoksesta.

Myös ilmastoneuvotteluiden änkyränä (teollisuusmaiden silmissä) profiloitunut Intia on nyt valinnut uuden lähestymistavan. Se yllätti maailman viime viikolla ilmoittamalla asettavansa itselleen määrällisen päästövähennystavoitteen. Vaikka kyse on vapaaehtoisesta tavoitteesta, on tämä Intian kaltaiselta maalta merkittävä askel.

Katseet kohdistuvat nyt siis ennen kaikkea Yhdysvaltoihin. Paineita ei kohdistu ainoastaan muilta valtioilta ja kansalaisjärjestöiltä, vaan myös kansainvälisiltä sijoittajilta, jotka viime viikolla julkistivat kaikkien aikojen laaja-alaisimman vetoomuksensa voimakkaiden päästövähennysten puolesta. Teollisuusmailta vaaditaan 25-40 % vähennyksiä vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä, kun Yhdysvalloissa nyt vireillä oleva Waxman-Markey -lakialoite tähtäisi noin 4 % vähennyksiin.

Miten Obama vastaa huomenna paineisiin? Hänen puheenvuoronsa ajoittuu huomenna tiistaina neljän ja viiden välille Suomen aikaa.

Kaisa Kosonen

P.S. Huomenna on The Age of Stupid leffan maailmanensi-ilta yli 550 elokuvateatterissa yli 45 maassa. Tsekkaa Finnkinon lippupalvelusta, saisitko vielä lipun itsellesi Tampereen, Turun, Oulun tai Lahden näytöksiin. Helsingin näytös on täynnä, mutta voit tulla bongaamaan ympäristöministeri Paula Lehtomäen ja toimittaja Pasi Toiviaisen ennen elokuvaa järjestämästämme keskustelutilaisuudesta Maximista klo 20.30.

Jorma Ollila lienee yksi vaikutusvaltaisimmista suomalaisista. Istuuhan hän maailman suurimman yrityksen hallituksen johdossa.

Meidän Jore.

Vaan mitenkä Ollila vaikutusvaltaansa käyttää? Ajaako hän Shellille raikasta, vastuullista agendaa ja uusia tuulia, kuten on haastatteluissa antanut ymmärtää? (Muistattehan tuon legendaarisen haastattelun Hesarin sunnuntaisivuilla tammikuussa 2007, jolloin Ollila puhui muuttuneista asenteista, energiatehokkuudesta ja maapallon kantokyvystä.)

Yhdysvalloissa väännetään parhaillaan kättä ensimmäisistä kansallisista päästörajoituksista. Kuinka ollakaan, öljy- ja kaasualan yritykset suunnittelevat masinoivansa lavastettuja mielenosoituksia päästörajoituksia vastaan. Tähän saastuttamisen vapautta ajavaan mahtikerhoon, American Petroleum Instituteen (API) kuuluu myös Shell.

Suunnitelman vuodettua julkisuuteen Shell on ilmoittanut, ettei se osallistu sen toimeenpanoon. Puljusta tai sen agendasta Shell kuitenkaan ei ole irtisanoutunut, ja sen työntekijät voivat kuulemma osallistua mielenosoituksiin, jos haluavat.

Viime vuoden lokakuussa Jorma Ollila kävi Suomessa esittelemässä Shellin energiaskenaarioita vuodelle 2050. Yleisölle esitettiin kaksi tulevaisuuskuvaa, joista ensimmäinen, Scramble, havainnollisti nykymenon jatkumista toinen, Blueprints, kuvasti Shellin “valoisaa” tulevaisuusvisiota. Valitettavasti Ollilan sana on Suomessa pyhä ja vain harva arvovaltaisesta suomalaisyleisöstä tuntui tajuavan, että todellisuudessa Shellin Blueprints-skenaariokin on todellinen kauhuskenaario: energiasektorin hiilidioksidipäästöt olisivat vuonna 2050 - siis yli 40 vuoden päästä - yhä nykytasolla!

IPCC:n arvioiden mukaan maailman päästöt pitäisi saada vuoteen 2050 mennessä alle viidesosaan nykyisestä, jos maailman keskilämpötilan nousu halutaan rajoittaa hyvällä todennäköisyydellä alle kahden asteen vaararajan. Toisin sanoen jäljellä oleva “päästövara” on käytetty jo 20 vuodessa, jos päästöt pysyvät nykytasolla, kuten Naturessa hiljattain julkaistu artikkeli havainnollisti. Maailman 78 haavoittuvinta maata haluaa ymmärrettävästi nähdä tätäkin nopeampia leikkauksia, sillä niille jo puolitoista astettakin on liikaa.

Shell on perinteinen öljy-yhtiö, vaikka Ollilalla kuorruttaisi. Näyttöjen perusteella se ei aja nopeita päästöleikkauksia tai politiikkaa, joka loisi pohjan puhtaan ja energiapihin teknologian läpimurrolle, vaan se ajaa lainsäädäntöä, joka takaa fossiilisille polttoaineille kysynnän jatkossakin.

Jore hei, mitä sun visioille kävi?

Kaisa

(julkaistu 14.8. päivitetty la klo 11.58)
Bonnin ilmastokokouksen merkittävimmät tulokset eivät löydy virallisista neuvotteludokumenteista, vaan ilmapiiristä, maiden lausunnoista ja irtiotoista.

Yksiselitteistä on, että suurin neuvotteluja hankaloittava tekijä on teollisuusmaiden haluttomuus kantaa vastuutaan, joka niille historiallisten ja nykyisten päästöjensä ja vaurautensa perusteella kuuluu. Niin kauan kun teollisuusmaat eivät ole valmiita tekemään omaa, jo aiemmin sovittua osaansa, on kehitysmaaryhmä ollut haluton neuvottelemaan omien toimiensa suuruusluokasta ja luonteesta.

Teollisuusmaiden lukemattomien tyhjien lupausten valossa kehitysmaaryhmän neuvottelutaktiikka on hyvin ymmärrettävä. Nyt, kun Kööpenhaminan kokous on jo kulman takana, on siinä kuitenkin suuret riskinsä kaikkein haavoittuvimpien kehitysmaiden kannalta, sillä mitä enemmän suuret päätökset jäävät Kööpenhaminan kokouksen päätettäväksi, sitä vaikeampaa näiden maiden voi olla saada omaa ääntään kuuluviin.

Juuri päättynyt viimeinen istunto tarjosi erikoisen näytöksen siitä, miten kehitysmaiden neuvotteluryhmän rivit ovat hajoilemassa tavalla, jota ilmastoneuvotteluissa ei ole totuttu näkemään. Tällä kertaa kyse oli siitä, kuinka virallisen statuksen keskeisin neuvotteluteksti saa ja lähetäänkö sitä karsimaan vai laajentamaan uusilla ideoilla.

Intia ja Saudi-Arabia jatkoivat samalla jarruttelulinjalla, mitä ne ovat harjoittaneet koko viikon, tekemällä ehdotuksia, jotka olisivat hankaloittaneet neuvotteluprosessia ja tuoneet lisää sivuja tekstiin. Samassa istunnossa vähiten kehittyneiden maiden ryhmän puhemies Bangladesh vaati nopeaa etenemistä ja sivujen karsimista. Afrikan ranskankieliset maat puolestaan vaativat - kehitysmaaryhmän kannan vastaisesti - materiaalin kääntämistä ranskaksi, mikä antaisi tekstille samalla virallisemman aseman. Yleensä niin yhtenäisen neuvotteluryhmän eväät olivat niin levällään, että puheenjohtaja joutui pyytämään ryhmää selvittämään kantansa uudelleen.

Samaan aikaan kokoussalin ulkopuolella vähiten kehittyneet maat ja saarivaltiot julkistivat tänään tiedotteen, jossa nämä 78 maata vaativat toimia, jotka rajoittaisivat maailman keskilämpötilan nousun alle 1.5 asteen esiteolliseen aikaan verrattuna. Maailman päästöt tulisi maaryhmän mukaan kääntää laskuun vuoteen 2015 mennessä ja saada 85 % vuoden 1990 alapuolelle vuoteen 2050 mennessä. Tämä on merkittävä irtiotto kehitysmaaryhmän voimahahmojen, Kiinan ja Intian kannoista. Ne kun eivät ole suostuneet sopimaan vuoden 2050 globaalista päästövähennystavoitteesta, peläten sen vaikutuksia itselleen. Niin kauan kuin teollisuusmaiden tavoitteet ovat niin surkeita, kuin mitä ne ovat olleet, kanta on hyvin ymmärrettävä.

Nämä irtiotot ovat rohkaisevia merkkejä, sillä se kertoo siitä, että kaikkein haavoittuvimmat maat eivät suostu enää tanssimaan Kiinan ja Intian pillin tahdissa, vaan valitsevat oman tiensä. Se, millainen neuvottelutaktiikka toimii isoille maille välttämättä toimi pienimmille ja haavoittuvimmille maille.

Suurempien kehitysmaiden joukossa sillanrakentajan roolia ovat näytelleet erityisesti Meksiko, Etelä-Afrikka ja Brasilia. Etelä-Afrikka on mm. ajanut aktiivisesti lopputulosta, jossa kehitysmaiden toimet ja Yhdysvaltojen päästövähennysvelvoite sovittaisiin kansainvälisoikeudellisesti sitovan sopimuksen alle, jolloin lopputuloksena olisi todennäköisesti kaksi pöytäkirjaa - Kioton pöytäkirja ja Kööpenhaminan pöytäkirja. Tämä on ratkaisumalli, jonka me ympäristöjärjestöt esittelimme kesäkuussa. Intia on vastustanut tällaista vaihtoehtoa kiivasti. Kiina ja Saudi-Arabia ovat myös olleet vastustajien leirissä, mutta heikommalla tarmolla. Todettakoon, että kansainvälisoikeudellisesti sitovan sopimuksen merkittävimpiin vastustajiin kuuluu myös Yhdysvallat.

Näiden kolmen asian ohella neljäs kehitysmaiden rivejä tällä viikolla repinyt kysymys on ollut hiilimarkkinamekanismien tulevaisuus. Tällä hetkellä teollisuusmailla on mahdollisuus rahoittaa kehitysmaissa kompensointihankkeita, joilla ne voivat välttää vastaavat päästövähennykset kotimaassa. Tämä nk. puhtaan kehityksen mekanismi (Clean Development Mechanism) on osoittautunut huonoksi ideaksi, sillä huomattava määrä hankkeista - joidenkin arvioiden mukaan jopa enemmistö - olisi toteutunut joka tapauksessa. Näissä tapauksissa todellista kompensaatiota ei ole tapahtunut ja absoluuttiset päästöt ovat kasvaneet. Monet maat näkevätkin nyt, että mekanismia pitäisi uudistaa radikaalisti ja sen tilalle tai rinnalle pitäisi järkevämpiä vaihtoehtoja. Uudistamisideoita ovat esitelleet mm. monet pienet kehitysmaat sekä Argentiina ja Etelä-Afrikka. Kiina, joka on yksi suurimmista kompensaatiohankkeiden “isäntämaista” ei haluaisi keskustella koko asiasta - ainakaan niin kauan kuin teollisuusmaat eivät saa sovittua omista riittävän suurista päästövähennyksistään.

On tärkeää muistaa, että kehitysmaiden neuvotteluryhmä (G77 & Kiina) on hyvin heterogeeninen joukko maita, joilla on lopulta hyvin erilaiset intressit ja riskit ilmastoneuvotteluissa. Perinteisesti maat ovat kuitenkin nähneet vahvimmaksi neuvottelutaktiikakseen sen, että ryhmän kannat pysyvät yhtenäisenä. Nyt tässä linjassa alkaa näkyä selkeitä muutoksia, ja oletettavaa on, että mitä lähemmäs Kööpenhaminaa mennään, sitä enemmän erot tulevat esiin. Neuvottelujen etenemisen Kaikkein haavoittuvimpien maiden äänen kuulumisen kannalta tämä on hyvä signaali.

Kaisa Kosonen

P.S. Intian neuvottelutaktiikka puhuttaa myös maan sisällä.

Kuva Virpi Oinonen

Kun Kööpenhaminan ratkaisevaan ilmastohuippukokoukseen on enää neljä kuukautta aikaa ovat sopimustekstit yhä täysin levällään ja isoimmat kysymykset auki. Silti kiire ei juuri näkynyt Bonnin tänään päättyvässä virkamiestason valmistelukokouksessa. Edellisistä kinkereistä samalla porukalla samassa paikassa oli kulunut vain kuusi viikkoa, eivätkä tällä välin pidettyjen suurten talouksien kokousten (G8 ja MEF) ilmastolausumat juuri tuoneet suksiin luistoa.

Heinäkuussa Italiassa suuret päästäjämaat tunnistivat kahden asteen lämpötilan nousun rajaksi, jota ei pidä ylittää, jos vaarallinen ilmastonmuutos halutaan torjua. Tätä valtiojohtajat julistivat tuolloin suurina sankareina. Täällä samaiset teollisuusmaat ovat kuitenkin esitelleet edelleen vaatimattomia päästövähennysaikeitaan, joilla tuota lämpötilatavoitetta ei saavuteta. Tämä räikeä ristiriita ilmastotieteen kanssa on kirvoittanut kiivastakin keskustelua, kun muun muassa Intia teilasi kovasanaisesti Kanadan esittämän kolmen prosentin päästövähennystavoitteen ja kehotti maata etsimään kadonnutta sieluaan.

Niillä tavoitteilla ja rahoitustarjouksilla, joita teollisuusmaat ovat pistäneet pöydälle, ei ilmastokaaosta torjuta. Nyt iso kysymys onkin, mitä ennen Kööpenhaminaa voi vielä tapahtua? Nostavatko teollisuusmaat tarjouksiaan loppupeleissä, vai keskittyvätkö ne vaatimattomien tavoitteidensa viherpesuun ja vastuun vierittämiseen kehitysmaille?

Ennen Kööpenhaminan loppuhuipennusta virkamiehillä on edessään vielä kolme virkamiestason neuvotteluviikkoa, joista kaksi pidetään syys-lokakuun vaihteessa Bangkokissa ja viimeinen marraskuun alussa Barcelonassa. Sitä ennen pallo siirtyy kuitenkin valtionpäämiehille, jotka kokoontuvat YK:n pääsihteerin koolle kutsumaan yhden päivän ilmastohuippukokoukseen New Yorkiin 22. syyskuuta, mistä osa jatkaa samalla viikolla pidettävään G20-maiden talouskokoukseen Pittsburghissa.

New Yorkin kokouksessa presidenttien ja pääministerien odotetaan linjaavan selkein sanoin omat tavoitteensa Kööpenhaminan kokoukselle sekä sen, miten omalta osaltaan aikovat tehdä sen mahdolliseksi.

Uskaltaako Matti Vanhanen sanoa, että teollisuusmaiden tähänastiset neuvottelutarjoukset ovat täysin riittämättömiä torjumaan ilmastokatastrofin ja että tilanne on vakava, vai lähteekö hän viherpesun tielle?

Kaisa Kosonen

Kuva: Virpi

Eräs suomalainen tiedotusväline kertoi aamulla, että Yhdysvallat ei osallistu käynnissä olevaan Bonnin ilmastokokoukseen. Toinen puolestaan kertoi, että teollisuusmaat olisivat sopineet 15-21 % päästövähennyksistä.

Ei pidä paikkaansa.

Yhdysvallat on täällä ja osallistuu neuvotteluihin aktiivisesti. Päästövähennyksistä ei ole sovittu mitään, teollisuusmaat ovat ainoastaan esittäneet omia neuvottelutarjouksiaan, kansallisiin suunnitelmiinsa nojaten, ja lukuisia ehtoja luetellen. Teollisuusmaiden tähänastisen ”tarjouskilpailun” keskiarvo on uutisoituakin alempi, noin 10–16 %, sillä yllä olevista luvuista puuttuu suurimman päästäjän, Yhdysvaltojen tavoite.

Nämä uutisankat ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten vaikeaselkoisia nämä ilmastoneuvottelujen käänteet ovat ulkopuolisille. Tuli mieleen muisto Balin kokouksesta, jolloin neuvottelut olivat kiihkeimmillään käynnissä, mutta Suomen mediassa kerrottiin, että kokous on päättynyt tuloksetta. Kävin tuolloin letkauttamassa silloiselle ympäristöministeri Tiilikaiselle, että turhaan täällä kokoussalissa taistelet, kun kokous on kuulemma jo loppunut. Hän kuitenkin päätti katsoa jännitysnäytelmän loppuun saakka.

YK:n ilmastosopimusta Kioton pöytäkirjoineen ei turhaan ole tituleerattu yhdeksi kansainvälisen ilmastopolitiikan suurimmista ameeboista, eikä tämä taida tulevaisuudessa ainakaan yksinkertaisempaan suuntaan kehittyä. Tähän prosessiin kietoutuvat ympäristöpolitiikan lisäksi talous-, kauppa-, kehitys- ja turvallisuuspoliittiset intressit – tuoden mukanaan kunkin alan historialliset vastakkainasettelut. Kaiken voimapolitiikan keskellä ääntään yrittävät saada kuuluviin heikommat ryhmät, kuten alkuperäiskansat, alavat saarivaltiot ja naisasialiike. Samalla koko sirkus pitäisi perustaa vankalle luonnontieteelliselle pohjalle. Kun kaikki nämä ryhmät, plus tiedemiehet yrittävät saada näkökulmiaan esiin, ja neuvotteluja käydään kahdessa neuvotteluryhmässä, ei ole ihmekään, jos puurot ja vellit menevät sekaisin.

Tässä vaiheessa virheellinen uutisointi ei ole vielä kovin vakavaa, mutta mitä lähemmäksi Kööpenhaminaa tullaan, sitä suuremmaksi tiedotusvälineiden rooli neuvottelutodellisuuden määrittämisessä nousee. Jokainen osapuoli tulee määrittämään neuvottelutuloksen omalta kantiltaan ja kainaloissa voipi olla erinäisiä ketunhäntiä, riippuen siitä kenen laskuun lausuntoja annetaan. On syytä toivoa, etteivät tiedemiehet ja kaikkein haavoittuvimmat kansakunnat jää tässä määrittelytaistossa pahnanpohjimmaisiksi – tai ettei niitä yritetä ostaa hiljaisiksi hyvissä ajoin.

Luonto ei neuvottele, eikä tulevilla sukupolvilla ole kokouksessa omia neuvottelijoitaan.

Kaisa Kosonen

Kutsu ilmastosopimuspähkäilytilaisuuteen.

Kansainvälisen ympäristöpolitiikan areenoilla Greenpeace on yleensä sparraajan roolissa – hallitusten neuvottelijat tekevät esityksiään ja me kommentoimme ja ohjastamme, mihin suuntaan niitä kannattaisi viedä. Tarpeen tullen painostamme.  Joko järjestämme tapaamisia hallitusten edustajien kanssa neuvotteluiden tauoilla, tai pyydämme puheenvuoron neuvottelusalissa, jolloin puhuttelemme koko porukan tekemisiä kerralla. Saatammepa joskus järjestää mielenosoituksiakin.

Joskus asetelma kääntyy päälaelleen ja hallitukset pääsevät maksamaan potut pottuina, eli ruotimaan meidän esityksiämme. Näin tapahtui perjantaina täällä Bonnissa, kun Australian ja Yhdysvaltojen hallitukset isännöivät työpajaa, jossa valtioiden ilmastoneuvottelijat ottivat varaslähtöä tänään virallisesti alkavaan ilmastokokoukseen. Kaikki valtiot, jotka ovat tehneet kokonaisvaltaisempia esityksiä Kööpenhaminan ilmastosopimukseksi, oli kutsuttu esittelemään omia mallejaan. Lisäksi kutsu ropsahti meille. Sopimusluonnos (Copenhagen Treaty 1.0), jonka julkaisimme kesäkuussa yhdessä WWF:n ja neljän muun järjestön kanssa on herättänyt niin paljon mielenkiintoa, että se nostettiin yhdeksi vaihtoehdoksi.

Jokaista esitystä seurasi kaksi kommenttipuheenvuoroa ja meidän esitystämme kommentoivat Euroopan komission ja Malediivien edustajat. Kuten odottaa saattoi, esityksemme sai sekä risuja että ruusuja – täyslaidallinen molempia. Saman kohtelun saivat kaikki seitsemän muutakin esitystä - neuvottelujen keskellä kun ollaan. Komission edustajan kritiikki esittämäämme koordinointi- ja rahoitusinstituutiota kohtaan oli mitä ilmeisemmin suunnattu epäsuorasti kehitysmaille, jotka ovat tehneet saman suuntaisia esityksiä. EU kun haluaisi nojata olemassa oleviin instituutioihin, kuten Maailmanpankkiin ja sen hallinnoimaan ympäristörahastoon, mitä taas kehitysmaat eivät halua.

Se, että pääsimme esittämään sopimusluonnoksemme muiden sopimusesitysten rinnalla, antoi meille mainion lähtölaukauksen tänään alkaneeseen viiden päivän kokoukseen. Nyt voimme keskittyä yksityiskohdista vääntämiseen eri maiden kanssa. Laskeskelin, että ennen perjantain esitystämme olimme ehtineet esitellä sopimusluonnostamme jo liki 80 hallituksen edustajille erinäisten tapaamisten, työpajojen, seminaarien ja illallisesitelmien muodossa.

Neuvottelijoiden on aika siirtyä tekstin lisäysmoodista tekstin leikkausmoodiin ja yhteisymmärryksen etsimiseen. Aika on käymässä vähiin, ja ennen Bangkokissa syys-lokakuussa järjestettävää seuraavaa kokousta neuvottelutekstien on syytä supistua 300 sivusta lähemmäs viittäkymmentä, jotta sopimusluonnokseen/-iin saadaan jotain tolkkua ennen ratkaisevaa Kööpenhaminan kokousta joulukuussa.

Ja ne kaikkein isoimmat kysymykset - päästövähennysten tarve, rahoitus ja sopimuksen kansainvälisoikeudellinen sitovuus ovat edelleen levällään. Uusi-Seelanti julkisti tänään viimeisenä teollisuusmaana oman päästövähennystavoitteensa, 10-20 %, mikä tuskin juurikaan muuttaa teollisuusmaiden nykyisten tavoitteiden yhteisarvoa, joka on säälittävät 10-16 % v. 1990 tasosta v. 2020 mennessä. Näin vaatimattomilla tavoitteilla ei todellakaan solmita sopimusta, joka pitää maailman keskilämpötilan kaukana kaukana kahden asteen rajasta, jonka G8-maiden johtajat ja suurten talouksien foorumi (MEF) tunnustivat heinäkuussa vaararajaksi, jota ei tulisi ylittää.

Kansalaisjärjestöillä on edessään työntäyteinen puolivuotinen. Meidän on saatava aikaan niin iso globaali painostus, että kunnianhimon taso nousee merkittävästi Kööpenhaminaan mennessä.

Kaisa Kosonen

Nyt se on laskettu. Uusimmassa Nature-tiedelehdessä julkaistu artikkeli määrittää, kuinka paljon kasvihuonekaasuja meillä on enää varaa päästellä, jos haluamme estää ilmaston katastrofaalisen lämpenemisen.

Hiilidioksidibudjetti vuosisadan ensimmäiselle puoliskolle (2000-2050) on noin 1000 miljardia tonnia (Gt), josta olemme ensimmäisten yhdeksän vuoden aikana käyttäneet jo lähes kolmanneksen. Muille kaasuille on arvioitu tilaa noin 500 gigatonnin verran. Tällöin lämpötilan nousu pysyisi kahden asteen alla 75 % todennäköisyydellä.

Eli suomeksi sanottuna…

* voimme käyttää enää korkeintaan neljänneksen tunnetuista, nykyteknologialla taloudellisesti hyödynnettävistä fossiilisen energian varoista. Uusien öljyvarantojen etsimisessä ei ole järjen hiventä.

* jos päästöt pysyvät nykytasolla, on jäljellä oleva liikkumavara käytetty jo 20 vuodessa.

* jos päästöt jatkavat viime vuosien kasvutrendiä, on päästettävissä olevat päästöt tuprutettu jo paljon aiemmin, hiilidioksidin osalta noin vuoteen 2022 mennessä.

* mahdollisuus torjua vaarallinen lämpeneminen on edelleen mahdollista, mutta edellyttää käytännössä sitä, että päästöt kääntyvät laskuun reilun viiden vuoden sisällä.

* jos päästöt eivät käänny laskuun, vaan ainoastaan kasvavat hitaammin seuraavat kymmenen vuotta ovat mahdollisuudet vakavien seurauksien välttämiseen vuoden 2020  jälkeen oleellisesti heikommat.

Seuraavien kymmenen vuoden päästökehitys ratkaisee siis pitkälti sen, voimmeko hillitä lämpenemisen kohtuulliselle tasolle. Jos päästöt eivät käänny nopeaan laskuun, on jäljellä olevasta päästövarasta vuonna 2020 käytetty jo niin suuri osa, että katastrofaaliselta lämpenemiseltä vältyttäisiin enää romauttamalla päästöt epäinhimillisellä nopeudella. Jos taas saamme käänteen aikaiseksi, olemme ratkaisun polulla.

Lienee sanomattakin selvää, että Kööpenhaminan ilmastokokouksella joulukuussa ei ole varaa epäonnistua, jos päästöjen kasvu halutaan taittaa seuraavalla sopimuskaudella (2013-2017).

Tuoreessa Naturessa on monta mielenkiintoista ilmastokirjoitusta. Kannattaa lukea. Viittaamaani artikkelia koskevan, kirjoittajien itsensä laatiman kysymys-vastaus -paperin löydät täältä.

Kaisa Kosonen

Jälkikirjoitus: Mitä ihmeellistä on kahdessa asteessa?

Lämpenemisen rajoittaminen ”vain” kahteen asteeseen ennustetun neljän, tai jopa kuuden asteen sijaan, ei sinänsä takaisi ihmiskunnalle turvallista tulevaisuutta. Jo kahdella asteella maapallo olisi todennäköisesti lämpimämpi, kuin se on ollut miljooniin vuosiin. Greenpeace lähteekin siitä, ettei edes artikkelissa arvioitua hiilibudjettia tule kokonaisuudessaan käyttää, vaan vuoteen 2050 mennessä olisi globaalit päästöt leikattava 70 % sijaan niin lähelle nollaa kuin mahdollista. Näin voisimme hyvällä todennäköisyydellä pysäyttää lämpenemisen 1,5 asteeseen ja riski ylittää 2 astetta olisi puolet pienempi.

Kaksi mahdollista tulevaisuutta: punainen, jossa päästövähennyksiä ei toteuteta ja sininen, jossa päästöjä leikataan 70 % vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Lähde: Meinshausen et al. (2009). http://www.pik-potsdam.de/

Todd Stern Bonnin ilmastokokouksessa. Kuva: ENB News Service, IISD

Maailman valtioilla on enää 252 päivää aikaa valmistella käänteentekevää ilmastosopimusta katastrofaalisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Se on tupla tai kuitti. Jos hyvin käy, valtioiden johtajat solmivat Kööpenhaminan ilmastokokouksessa sopimuksen, joka käynnistää uusiutuvan energian vallankumouksen, lopettaa asteittain trooppisten metsien raivauksen ja kääntää maailman kasvihuonekaasupäästöt jyrkkään laskuun reilun viiden vuoden sisällä.

Jos käy huonosti, ja päästövähennystavoitteet jäävät kauas siitä, mitä tarvitaan,  voi ihmiskunta menettää viimeisen mahdollisuutensa pysäyttää lämpenemisen alle katastrofaalisen kahden asteen rajan.

Niiden kahden vuosikymmenen aikana, jona kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja on käyty, on ilmiö ehtinyt edetä niin pitkälle, ettei vähittäisistä päästövähennyksistä ole enää vastaavaa hyötyä. Leikkausten on oltava nopeita ja syviä, jotta vakavat ja peruuttamattomat seuraukset voidaan välttää. Maailman päästöt on saatava niin lähelle nollaa kuin mahdoillista vuosisadan puoliväliin mennessä, minkä vuoksi teollisuusmailta tarvitaan 40 % päästöleikkaukset jo vuoteen 2020 mennessä. Kehitysmaiden on liityttävä kerhoon nopeasti kiristyvässä tahdissa.

Kööpenhaminan kokousta valmistelevat neuvottelut jatkuvat Bonnissa seuraavien puolentoista viikon ajan. Yksi odotetuimmista puheenvuoroista kuultiin jo tänään avajaispäivänä, kun Todd Stern piti Barack Obaman hallinnon ensimmäisen puheenvuoron kahdeksan vuoden Bush-helvetin jälkeen.

Puhe oli optimistisuudessaan ja ratkaisukeskeisyydessään odotetusti täysin eri planeetalta, kuin mitä USA:ta on totuttu kuulemaan. Samalla Stern kuitenkin varoitti realismista: vaikka on pyrittävä tekemään, mikä tieteellisesti on välttämätöntä, on sopimuksen lopulta oltava myös USA:n kongressin hyväksyttävissä. Samaa viestiä Stern välitti eurooppalaisille jo perjantaina.

Obama ja kaverit, ei se nyt oikein käy, että tieteestä aletaan joustaa. USA:ltakin tarvitaan selvästi suuremmat päästövähennykset vuosikymmenessä, kuin mikä julkilausuttu tavoite nyt on. Greenpeacen tuore Energy Revolution -raportti USA:lle osoittaa, että se on myös teknistaloudellisesti mahdollista.

Obama, kyllä tekin pystytte parempaan - Kööpenhaminaan mennessä!

Kaisa Kosonen